Paradigmat tieteessä: Kuhnin käsite, Popperin kritiikki ja ero luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä

 

Kuhnin paradigmakäsitteen esittely ja tieteen kehityksen vaiheet

Thomas Kuhn oli 1900-luvun merkittävimpiä tieteenfilosofeja, ja hänen teoksensa Tieteellisten vallankumousten rakenne (1962) muutti tapaamme ymmärtää tieteen kehitystä (Voit ladata englanninkielisen alkuteoksen, The Structure of Scientific Revolutions, klikkaamalla tästä). Kuhnin keskeinen käsite on paradigma, joka viittaa tieteellisen yhteisön jakamiin uskomuksiin, arvoihin, menetelmiin ja teorioihin. Paradigma ohjaa tutkimusta tietyllä tieteenalalla ja määrittelee, mitkä kysymykset ovat relevantteja ja miten niitä tulee lähestyä.

Kuhnin mukaan tiede ei kehity lineaarisesti, jatkuvasti uutta tietoa kasaten, kuten perinteisesti oli ajateltu. Sen sijaan hän esitti, että tiede etenee vaiheittain, joita hän kuvaa seuraavasti:

• Normaalitiede: Tässä vaiheessa tutkijat työskentelevät yhden vallitsevan paradigman puitteissa. He keskittyvät ratkaisemaan paradigman asettamia ongelmia ja tarkentamaan sen ennusteita. Normaalitiede on vakaata ja ennustettavaa toimintaa, joka vahvistaa olemassa olevaa tietoa.
• Anomaliat: Ajan myötä ilmenee ilmiöitä, joita vallitseva paradigma ei pysty selittämään. Nämä poikkeavuudet alkavat kertyä ja kyseenalaistaa paradigman pätevyyden.
• Kriisi: Kun anomaliat käyvät liian merkittäviksi, tiedeyhteisö ajautuu kriisiin. Tämä on epävakauden aikaa, jolloin vanha paradigma ei enää tyydytä tutkijoita, ja uusia vaihtoehtoja aletaan etsiä.
• Tieteellinen vallankumous: Kriisin seurauksena syntyy uusi paradigma, joka korvaa vanhan. Tämä muutos on radikaali ja voi muuttaa koko tieteenalan perustavanlaatuisesti. Esimerkiksi siirtyminen newtonilaisesta fysiikasta Einsteinin suhteellisuusteoriaan oli tällainen vallankumous.
• Uusi normaalitiede: Vallankumouksen jälkeen tiedeyhteisö omaksuu uuden paradigman, ja normaalitiede jatkuu sen puitteissa, kunnes uudet anomaliat jälleen haastavat sen.

Kuhn korosti, että eri paradigmat ovat inkommensurabilisia, eli niitä ei voi suoraan verrata toisiinsa. Tämä tarkoittaa, että paradigmat määrittelevät eri tavat nähdä maailma, ja niiden välillä ei ole neutraalia mittaria, joka osoittaisi toisen paremmuuden.

Karl Popperin kritiikki Kuhnin paradigmakäsitettä kohtaan

Karl Popper, toinen aikansa johtava tieteenfilosofi, suhtautui kriittisesti Kuhnin näkemyksiin. Popperin oma teoria korosti tieteen kehitystä falsifioinnin kautta: tiede etenee, kun teorioita testataan ja hylätään, jos ne eivät kestä empiiristä koettelua. Tämä eroaa jyrkästi Kuhnin vaiheittaisesta mallista, ja Popper esitti paradigmakäsitteelle seuraavanlaista kritiikkiä:

• Relativismin vaara: Popper näki Kuhnin paradigmojen inkommensurabilisuuden johtavan relativismiin, jossa eri paradigmat näyttäytyvät yhtä pätevinä. Popperille tiede oli pyrkimys kohti objektiivista totuutta, ja hän piti ongelmallisena ajatusta, että paradigmat voisivat olla vain sosiaalisia konstruktioita ilman selkeää edistystä.
• Normaalitieteen dogmaattisuus: Popper kritisoi Kuhnin normaalitiedettä vaiheena, jossa tutkijat eivät aktiivisesti yritä kumota teorioita vaan pikemminkin tukevat vallitsevaa paradigmaa. Popperin mielestä tieteen ydin oli kriittinen asenne ja jatkuva teorioiden testaus, ei paradigman vahvistaminen.
• Edistyksen selittäminen: Popper kyseenalaisti, miten Kuhnin malli voi selittää tieteellisen edistyksen. Jos paradigmat eivät ole keskenään vertailukelpoisia, miten voimme sanoa, että uusi paradigma on parempi kuin vanha? Popperille edistys oli mitattavissa: paremmat teoriat selittävät enemmän ja kestävät ankarampia testejä.

Popperin ja Kuhnin kiista heijastaa laajempaa filosofista kysymystä siitä, onko tiede rationaalinen ja objektiivinen prosessi vai pikemminkin sosiaalisesti rakentunut ilmiö.

Luonnontieteiden ja humanististen tieteiden paradigmat: Yhtenäisyys vs. ideologinen sidonnaisuus

Vaikka luonnontieteitä ei voida pitää täysin yhtenäisesti kasvavana tiedon kokonaisuutena, ne näyttävät muodostavan kunkin ajanjakson sisällä yhden paradigmojen kokonaisuuden. Esimerkiksi klassinen mekaniikka, suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat kukin hallinneet fysiikkaa omana aikanaan. Pitkällisten kriisijaksojen aikana, kuten kvanttifysiikan alkutaipaleella, yhtenäisyys voi hetkellisesti hävitä, kun kilpailevat teoriat taistelevat vallasta. Lopulta kuitenkin yksi paradigma vakiintuu, ja tiedeyhteisö saavuttaa jälleen konsensuksen. Tämä yhtenäisyys johtuu siitä, että luonnontieteet nojaavat vahvasti empiiriseen todistusaineistoon ja matemaattisiin malleihin, jotka rajoittavat kovalla kädellä subjektiivisia tulkintoja. Niin sanoakseni "atomeja ei kiinnosta ideologiat" – luonnontieteelliset paradigmat perustuvat havaintoihin, jotka ovat riippumattomia inhimillisistä arvoista.

Humanistisissa tieteissä tilanne on hyvin erilainen. Aloilla kuten historia, sosiologia tai kirjallisuudentutkimus paradigmat eivät yleensä muodosta yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Sen sijaan on olemassa useita kilpailevia koulukuntia, jotka voivat elää rinnakkain ilman selvää ”voittajaa”. Esimerkiksi historiantutkimuksessa marxilainen, feministinen tai postkolonialistinen paradigma voi ohjata tutkijan lähestymistapaa. Näissä paradigmoissa poliittiset ja sosiaaliset ideologiat näyttelevät ratkaisevaa roolia, sillä ne muokkaavat sitä, miten tutkijat tulkitsevat menneisyyttä tai yhteiskuntaa.

Ideologiat voivat joskus yrittää ulottaa vaikutuksensa myös luonnontieteisiin. Tunnettu esimerkki on lysenkolaisuus Neuvostoliitossa, jossa genetiikan tutkimusta ohjattiin marxilaisen ideologian mukaisesti, hyläten Mendelin perinnöllisyysopit. Tämä johti tieteelliseen umpikujaan, sillä ideologia ei tietenkään voinut muuttaa biologisia tosiasioita. Luonnontieteissä tällaiset yritykset vääjäämättä epäonnistuvat, sillä empiirinen todistusaineisto asettaa rajat ideologioiden vaikutukselle. Sen sijaan humanistisissa tieteissä ideologiat voivat pysyvästi muovata paradigmoja, koska niiden kohteena olevat ilmiöt – kuten kulttuuri tai ihmisen toiminta – ovat monitulkintaisia ja avoimia erilaisille näkemyksille.

Tämä ero korostaa luonnontieteiden ja humanististen tieteiden perustavanlaatuista eroa: luonnontieteissä paradigma voi vakiintua laajasti hyväksytyksi totuudeksi, kun taas humanistisissa tieteissä paradigmat heijastavat usein tutkijoiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia virtauksia.

Yhteenveto

Thomas Kuhnin paradigmakäsite tarjoaa arvokkaan tavan tarkastella tieteen kehitystä, mutta se herättää myös kysymyksiä tieteen objektiivisuudesta ja edistyksestä. Popperin kritiikki haastaa Kuhnin mallin korostamalla kriittisen testauksen merkitystä, kun taas luonnontieteiden ja humanististen tieteiden vertailu paljastaa, miten paradigmojen luonne vaihtelee eri aloilla. Luonnontieteissä paradigmat pyrkivät yhtenäisyyteen empiirisen perustan vuoksi, kun taas humanistisissa tieteissä ideologiat muovaavat kilpailevia näkemyksiä.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)