Uusi katsaus haastaa klassisen lihasglykogeeniteorian – tulinen väittely käynnissä X:llä

 

Tuore Endocrine Reviews -lehden katsausartikkeli Tim Noakesin ja kollegoiden kynästä on herättänyt poikkeuksellisen voimakasta keskustelua urheiluravitsemuspiireissä. Artikkeli kyseenalaistaa vuosikymmenten ajan vallinneen käsityksen, jonka mukaan lihasglykogeenin ehtyminen on pääasiallinen syy uupumukseen kestävyysliikunnassa.

Noakes ym. argumentoivat, että maksan glykogeeni ja sen ylläpitämä verensokeri (pieni glukoosipooli) on kriittisempi tekijä. Kun verensokeri laskee hypoglykemiaan, aivot vähentävät motorista draivia suojatakseen itseään glykopeniselta vauriolta – tämä mekanismi juontaa juurensa jo 1930-luvulle. Artikkeli esittää, että lihasglykogeenin rooli uupumuksen aiheuttajana on jäänyt osin hypoteettiseksi, eikä sille löydy yhtä selkeää fysiologista selitystä kuin verensokerin laskulle.

Toisaalta kriitikot, kuten James DiNicolantonio, korostavat integroitua mallia: molemmat glykogeenivarastot (lihas ja maksa) vaikuttavat, mutta lihasglykogeenin ehtyminen heikentää suoraan lihassolujen supistumiskykyä (esim. Ca²⁺- vapautumisen kautta), etenkin korkeammilla intensiteeteillä. DiNicolantonio viittaa biopsiatutkimuksiin ja meta-analyyseihin, joissa hiilihydraattipainotteinen fueling päihittää keto/low-carb-lähestymistavat useimmissa urheilulajeissa, ja kyseenalaistaa Noakesin tutkimusten sovellettavuuden eliittiurheiluun.

Debatti X:llä on ollut tulinen: Noakes puolustaa kahden erillisen glukoosipoolin (pieni maksa/veri vs. iso lihas) mallia ja väittää sen selittävän, miksi hiilihydraatit parantavat suoritusta ilman lihasglykogeenin pakollista roolia. Vastapuoli taas pitää mallia liian reduktiivisena ja muistuttaa, että käytännön urheilu (maraton, pyöräily jne.) nojaa edelleen vahvasti hiilihydraatteihin.

Jäädään seuraamaan tilanteen kehittymistä. 😎

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)