Ristiriidan periaate

Alun perin tarkoituksenani oli avata tämä blogi kirjoitussarjalla nimeltään ”Humen ongelman lopullinen ratkaisu”, mutta päätinkin ensimmäisenä pureutua laajasti väärinymmärrettyyn ristiriidan periaatteeseen. Huomasin, että samaa virheellistä tulkintaa toistetaan myös oppikirjoissa, ja itsekin myönnän auliisti, että ymmärsin sen todellisen merkityksen vasta tutustuttuani Kantin logiikan luentoihin.

Ristiriidan periaate, joka määrittelee, että mihinkään olioon ei voi kuulua sen kanssa ristiriidassa olevaa predikaattia, on kaiken totuuden yleinen negatiivinen kriteeri. Tämä periaate voi olla hyödyllinen myös positiivisessa mielessä, totuuden tunnistamisessa. Olipa analyyttinen arvostelma kieltävä tai myöntävä, sen totuus tulee aina olla riittävästi tunnistettavissa ristiriidan periaatteen mukaisesti. Kun sisällytämme objektin kognition käsitteenä ja ajattelemme siinä, on aina oikein kieltää sen vastakohta, kun taas itse käsite täytyy aina hyväksyä, sillä sen vastakohta olisi ristiriidassa objektin kanssa.

Näin ollen ristiriidan periaate toimii kaiken analyyttisen kognition yleisenä ja riittävänä periaatteena, mutta sen käyttökelpoisuus totuuden kriteerinä ei ulotu tämän pidemmälle. Vaikka tämä periaate on välttämätön edellytys siinä mielessä, että mikään kognitio ei voi olla sen vastainen kumoamatta itseään, se ei ole kognition totuuden määräytymisen perusta. Koska tekemisemme koskee pääasiassa synteettisiä arvostelmia, meidän tulee kyllä noudattaa tätä periaatetta, mutta emme voi odottaa siltä synteettisen kognition lajin totuuden valaisua.

Ristiriidan periaatteen puhtaasta formaalisesta muotoilusta (”mihinkään olioon ei voi kuulua sen kanssa ristiriidassa olevaa predikaattia”) on moniin oppikirjoihin johdettu seuraava versio: ”On mahdotonta, että jokin samanaikaisesti on ja ei ole.”

Ensinnäkin tähän on tarpeettomasti liitetty ”mahdotonta” -ilmaisulla apodiktinen varmuus, joka toki voidaan ymmärtää lauseesta itsestäänkin. Toiseksi lause on ajan ehdon vaikuttama ja ikään kuin sanoo, että olio = A, joka on jotain = B, ei voi samaan aikaan olla ei-B, vaikka se voi olla molempia, siis B ja ei-B, peräkkäin.

Esimerkiksi: ”On mahdotonta, että koira on samanaikaisesti sekä pentu että ei-pentu.” Koira, joka on pentu, ei voi samaan aikaan olla täysikasvuinen, mutta sama koira voi toki yhtenä ajanhetkenä olla pentu ja toisena ei-pentu, siis täysikasvuinen.

Loogisena peruslauseena ristiriidan periaatteen EI siis tule lainkaan rajoittaa väitteitään ajallisiin relaatioihin, joten edellä mainittu muotoilu on täysin ristiriidan periaatteen tarkoituksen vastainen. Väärinymmärrys juontaa juurensa siitä, että ensin olion predikaatti abstrahoidaan tuon olion käsitteestä ja sitten sen vastakohta yhdistetään tähän predikaattiin. Tässä ei synny ristiriitaa subjektin kanssa vaan ainoastaan tämän predikaatin kanssa, joka liitettiin siihen synteettisesti. Ensin mainittu ristiriita syntyy ainoastaan silloin, kun edellinen ja jälkimmäinen predikaatti asetetaan samanaikaisesti.

Jos totean, että ”lihava ihminen ei ole laiha”, niin tämän mukana tulee vääjäämättä ehto samanaikaisuudesta, sillä se, joka on yhtenä ajanhetkenä lihava, voi toki olla toisena ajanhetkenä laiha. Jos sen sijaan totean, että ”yksikään lihava ihminen ei ole laiha”, niin lause on synteettinen, koska tuntomerkki (lihavuus) on nyt muodostamassa subjektin käsitettä, ja tällöin kieltävä lause käy välittömästi ilmi ristiriidan periaatteesta, ilman että ehdon samanaikaisuudesta täytyy tulla siihen lisänä.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II)