Moraalin yhteinen perusta: C.S. Lewisin luonnollinen moraalilaki vs. Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi (Osa I)

C.S. Lewis (1898–1963) ja Immanuel Kant (1724–1804) olivat molemmat merkittäviä ajattelijoita, jotka kehittivät omat moraaliteoriansa. Lewis suuntasi kirjoituksena suurelle yleisölle, kun taas Kant naputteli hyvin vaikeaselkoista akateemista saksaa. Molemmat lähtivät liikkeelle oletuksesta, että tervejärkiset ihmiset kykenevät tietämään luonnostaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tämä tietoisuus on heidän mukaansa universaali, mutta heidän perustelunsa ja moraalifilosofiansa taustat eroavat huomattavasti.

Tässä kirjoitussarjassa esitellen Lewisin ja Kantin moraalinäkemysten pääpiirteet. Lewis-lainaukset olen vapaasti suomentanut Mere Christianity -teoksesta; Kant-lainausten lähteenä toimii Käytännöllisen järjen kritiikki (Gaudeamus 2016), joka on käännös teoksesta Kritik der praktischen Vernunft (ns. Toinen kriikki).

Lewis ja luonnollinen moraalilaki

Lewisin luonnollinen moraalilaki (law of human nature), kuten hän esittää sen teoksessaan Mere Christianity, perustuu ajatukseen, että kaikilla ihmisillä on sisäänrakennettu moraalinen tietoisuus. Lewis väittää, että jokainen ihminen tietää luonnostaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä tietoisuus ei ole kulttuurillisten normien tai yhteiskunnan sanelema, vaan objektiivinen, universaali ja muuttumaton laki, jonka Jumala on istuttanut ihmisiin.

Lewis katsoo, että tämä luonnollinen moraalilaki toimii mittapuuna, jonka avulla ihmiset arvioivat omia ja toistensa tekoja. Vaikka ihmiset eivät aina noudata tätä lakia, he ovat siitä tietoisia ja kokevat syyllisyyttä tai häpeää rikkoessaan sitä. Hän näkee tämän moraalisen tietoisuuden todisteena Jumalan olemassaolosta, sillä vain korkein moraalinen olento voisi luoda tällaisen universaalin lain.

Moraalin ja uskonnon suhde on keskeinen osa Lewisin ajattelua. Hän olettaa, että tämä luonnollinen moraalilaki johdattaa ihmisiä kohti Jumalaa ja kristillisiä arvoja. Lewisin mukaan ilman kristillistä uskoa ja Jumalan armolahjaa ihmiset eivät pysty täydellisesti noudattamaan tätä lakia, vaikka heillä onkin luonnollinen tietoisuus siitä.

Lewisin perusajatus käy ilmi seuraavasta lainauksesta:

”Jokainen on kuullut ihmisten riitelevän. Joskus se kuulostaa huvittavalta, ja joskus se on vain epämiellyttävää; mutta kuitenkin siitä oppii jotain hyvin tärkeää, kun kuuntelee, mitä ihmiset sanovat. He sanovat esimerkiksi näin: ”Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tekisi sinulle samoin?” – ”Se on minun paikkani, olin siinä ensin” – ”Jätä hänet rauhaan, hän ei tee sinulle mitään pahaa”—”Miksi sinun pitäisi tunkea eteen?” – ”Anna minulle osa appelsiinistasi, minä annoin sinulle osan omastani” – ”Anna jo, sinä lupasit.” Ihmiset sanovat tällaisia asioita joka päivä, koulutetut ja kouluttamattomat, lapset ja aikuiset.

Mikä minua kiinnostaa näissä kommenteissa on se, että puhuja ei vain sano, että toisen henkilön käyttäytyminen ei satu miellyttämään häntä. Hän vetoaa jonkinlaiseen käytöksen standardiin, jonka hän olettaa toisen tietävän. Ja toinen henkilö vastaa harvoin: ”Hittoako välitän standardistasi.” Lähes aina hän yrittää todistaa, että hänen tekonsa ei oikeastaan riko standardia, tai jos rikkoo, on olemassa erityinen tekosyy. Hän teeskentelee, että tässä tapauksessa oli erityinen syy siihen, miksi ensimmäisenä istumapaikan saanut ei saa sitä pitää, tai että asiat olivat aivan toisin silloin, kun hän sai osan appelsiinista, tai että on tapahtunut jotain, mikä vapauttaa hänet lupauksestaan. Näyttää siis siltä, että molemmat osapuolet pitävät mielessään jonkinlaista sääntöä tai säädöstä reilusta pelistä tai kunniallisesta käytöksestä tai moraalista tai millä nimellä sitä halutaankin kutsua, josta he ovat oikeastaan yhtä mieltä. Ja näin onkin. Jos näin ei olisi, he saattaisivat tietysti tapella kuin eläimet, mutta he eivät voisi riidellä sanan ihmismäisessä merkityksessä. Riiteleminen tarkoittaa yrittämistä osoittaa, että toinen on väärässä. Ja siinä ei olisi mitään järkeä, ellei teillä olisi jonkinlaista yhteisymmärrystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin; aivan kuten ei olisi mitään järkeä sanoa, että jalkapalloilija teki rikkeen, ellei olisi olemassa yhteisymmärrystä jalkapallon säännöistä.”

Lewis argumentoi, että luonnollinen moraalilaki toimii vaistojen yläpuolella olevana tuomarina, joka ohjaa ja säätelee niiden välistä tasapainoa oikean ja väärän määrittämisessä.

”Esimerkiksi jotkut kirjoittivat minulle sanoen: "Eikö se, mitä kutsut moraalilaiksi, ole vain laumavaistomme, joka on kehittynyt samalla tavalla kuin muutkin vaistomme?" En kiistä, että meillä saattaa olla laumavaisto, mutta se ei ole se, mitä tarkoitan moraalilailla. Me kaikki tiedämme, miltä tuntuu, kun vaisto, kuten äidinrakkaus, seksuaalinen vaisto tai nälän vaisto, kehottaa toimimaan tietyllä tavalla. Ja toki joskus tunnemme samanlaista halua auttaa toista ihmistä, ja tämä halu johtuu epäilemättä laumavaistosta. Mutta halu auttaa on aivan eri asia kuin tunne siitä, että meidän pitäisi auttaa, halusimmepa sitä tai emme.

Kun siis kuulet jonkun olevan vaarassa ja tarvitsevan apua, tunnet todennäköisesti kahta halua: halua auttaa (joka johtuu laumavaistosta) ja halua pysyä poissa vaarasta (joka johtuu itsesäilytysvaistosta). Mutta sen lisäksi löydät sisältäsi kolmannen asian, joka käskee sinua noudattamaan auttavaa vaistoa ja tukahduttamaan pakenemisvaiston. Tämä asia, joka arvioi kahden vaiston välillä, ei voi olla kumpikaan niistä. Voisit yhtä hyvin sanoa, että nuottiviivasto, joka käskee sinua soittamaan tietyn sävelen pianolla eikä toista, on yksi pianon koskettimista.”

Luonnollinen moraalilaki ja vaistot

Aloitetaan Lewisin argumenttien analyysi vaistoista. Hän väittää, että luonnollinen moraalilaki eroaa vaistoista, koska se toimii eräänlaisena tuomarina vaistojen välillä. Lewis vertaa moraalilakia musiikkikappaleeseen, jonka mukaan pitäisi soittaa, ja vaistoja koskettimiksi, joita on painettava oikeassa järjestyksessä.

Kriittinen analyysi:

• Vaiston ja moraalilain erottelu: Lewisin väite, että luonnollinen moraalilaki ei ole sama kuin vaistot, vaan niiden yläpuolella oleva ohjaava voima, on keskeinen hänen teoriassaan. Hän esittää, että moraalinen valinta perustuu kykyyn arvioida ja tasapainottaa vaistoja sen mukaan, mikä on oikein. Monissa nykyaikaisissa moraalifilosofioissa moraalisia taipumuksia pidetään kuitenkin nimenomaan vaistomaisina tai biologisina reaktioina, jotka ovat kehittyneet sosiaalisen elämän myötä.
• Vaistojen sääntely: Lewisin ajatus siitä, että moraalilaki voi määrätä vaistojen voimakkuudesta tai niiden painoarvosta, on myös kriittisen tarkastelun arvoinen. Hän väittää, että moraalilaki käskee meitä joskus vahvistamaan heikompia vaistoja (esim. auttamishalua vaaran edessä) ja hillitsemään voimakkaampia (esim. itsesuojeluvaistoa). Tämä herättää kysymyksen siitä, mistä tämä säätelevä laki tulee, jos ei vaistoista itsestään. Onko mahdollista, että tämä niin sanottu "moraalilaki" onkin vain korkeampi taso vaistoista, joka on muotoutunut sosiaalisen ja kulttuurisen kehityksen myötä, eikä erillinen luonnollinen laki, kuten Lewis esittää?
• Intuitiivisuus vs. rationaalisuus: Lewisin moraalilain intuitiivinen luonne asettaa sen vastakkain Kantin järkiperäisen kategorisen imperatiivin kanssa. Kantin mukaan moraalilaki perustuu järkeen, kun taas Lewisin mukaan se on jonkinlainen "jumalallinen tietoisuus", joka operoi perusvaistojen yläpuolella. Tämä jakaa moraalifilosofeja: jotkut väittävät, että moraali on rationaalisesti perusteltu ja objektiivinen, kun taas toiset, kuten Lewis, korostavat sen intuitiivista ja luonnollista luonnetta. Kriitikot saattavat kysyä, miten intuitiivinen tietoisuus voi toimia moraalin ohjaajana, kun järki voisi tarjota tarkempia ja johdonmukaisempia vastauksia.

Moraalisen tietoisuuden universaalius

Lewis argumentoi, että luonnollinen moraalilaki on universaali ja tunnettu kaikille ihmisille, vaikka yksittäisissä moraalisissa näkemyksissä voi olla eroja. Hän käyttää esimerkkinä eri kulttuureja ja ajanjaksoja, joissa on eroja, mutta silti pohjimmiltaan samankaltainen moraalinen ymmärrys.

Kriittinen analyysi

• Kulttuurirelativismi: Lewisin väite universaalista moraalilaista saa osakseen kritiikkiä kulttuurirelativismin kannattajilta, jotka väittävät, että moraalikäsitykset voivat vaihdella suuresti kulttuurien ja aikakausien välillä. Vaikka Lewis myöntää, että eroavuuksia on, hän näyttäisi aliarvioivan niiden merkityksen ja laajuuden. Monet antropologit ja moraalifilosofit ovat osoittaneet, että tietyt moraaliset käytännöt ja arvot voivat olla hyvin erilaisia tai jopa täysin ristiriidassa keskenään eri yhteiskunnissa, mikä asettaa kyseenalaiseksi ajatuksen yhdestä, kaikille yhteisestä moraalilaista.
• Moraalinen edistys: Lewis esittää, että koska ihmisillä on yhteinen käsitys moraalista, moraalinen edistys on mahdollista, ja menneisyyden moraaliset virheet voidaan tunnistaa ja korjata. Tämä näkemys kuitenkin olettaa, että moraalinen laki on muuttumaton ja perustuu johonkin objektiiviseen, mutta se ei selitä, miksi ja miten moraalikäsitykset ovat kehittyneet ja muuttuneet ajan myötä. Tämä voi viitata siihen, että moraali ei ole niinkään kiinteä luonnonlaki vaan pikemminkin dynaaminen prosessi, joka kehittyy kulttuurien ja yhteiskuntien mukana.

Moraalilain rikkominen

Lewis korostaa, että vaikka ihmiset tunnistavat luonnollisen moraalilain, he eivät usein noudata sitä. Hän käyttää tätä perusteluna sille, että moraalinen laki on todellinen, koska ihmiset tuntevat syyllisyyttä tai keksivät tekosyitä, kun he eivät toimi sen mukaisesti.

"Totuus on, että uskomme niin vahvasti säädyllisyyteen – tunnemme säännön tai lain painavan meitä niin vahvasti – ettemme kestä ajatusta, että rikkoisimme sitä, ja siksi yritämme siirtää vastuun pois itsestämme."

Kritiikki:

• Syyllisyyden tunteen alkuperä: Lewisin väite, että syyllisyyden tunne osoittaa moraalilain todellisuuden, on mielenkiintoinen, mutta kiistanalainen. Psykologiset tutkimukset vihjaavat, että syyllisyyden tunne voi olla seurausta sosiaalistumisprosessista ja kulttuurisista normeista, eikä välttämättä todiste mistään objektiivisesta luonnonlaista. Syyllisyys voi johtua yksinkertaisesti siitä, että yksilö rikkoo yhteiskunnan sääntöjä, jotka hän on sisäistänyt, eikä niinkään siitä, että hän olisi rikkonut jotain universaalia moraalilakia.
• Moraalinen motivaatio: Kysymys siitä, miksi ihmiset rikkovat moraalilakia, jos he kerran tunnistavat sen, herättää myös kysymyksiä. Jos luonnollinen moraalilaki on niin voimakas ja itsestään selvä, miksi ihmiset eivät noudata sitä johdonmukaisesti? Tämä voi viitata siihen, että moraalinen tietoisuus on vähemmän universaali ja enemmän sosiaalisten ja henkilökohtaisten tekijöiden muokkaama kuin Lewis antaa ymmärtää.

Kotiläksy

Lewisin argumentit luonnollisesta moraalilaista ja sen suhteesta vaistoihin herättävät paljon kriittistä pohdintaa. Hänen käsityksensä siitä, että moraalilaki on erillinen ja korkeampi kuin vaistot, ja että se on universaali ja tunnettu kaikille ihmisille, ovat kiistanalaisia ja vaatisivat vakuuttavampia perusteluja. Lewisin väitteet ovat kuitenkin arvokkaita moraalifilosofian historiassa ja tarjoavat perustan keskustelulle moraalin luonteesta ja alkuperästä.

Seuraavassa osassa käsittelemme Kantin kategorista imperatiivia. Kolmannessa osassa on tarkoitus tehdä jonkin sortin vertailua Lewisin ja Kantin välillä.

Anssi H. Manninen (aka "Kant II")