Tuomas: "Onko aisteissa epätotuutta?"

Nappasin taas Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae -teoksesta artiklan analysoitavaksi.

Onko aisteissa epätotuutta?

Mennään kuitenkin alkuun reilut 1 500 vuotta ajassa taaksepäin.

Epikuros (341–270 eaa.), antiikin kreikkalainen filosofi, debatoi aiheesta skeptikoiden kanssa. Epikuroksen aikaiset skeptikot, kuten pyrrhonistit, pyrkivät saavuttamaan mielenrauhan (ataraksia) pidättäytymällä tekemästä lopullisia päätelmiä mistään asiasta, uskoen, että varmaa tietoa ei voida saavuttaa. Tämä eroaa nykypäivän organisoidusta skeptisyydestä (esim. Skepsis ry), jota kutsutaan myös patologiseksi skeptisyydeksi, koska se keskittyy aggressiivisesti kyseenalaistamaan ja torjumaan innovatiivisia väitteitä, erityisesti "yliluonnollisia" tai "pseudotieteellisiä", usein kieltäen niiden mahdollisuuden riippumatta todisteista. Nykypäivän organisoitu skeptisyys on siis usein selvästi dogmaattisempi, kun taas antiikin skeptisyys oli enemmänkin välinpitämätöntä ja tavoitteena oli mielenrauha. Päivän ensimmäinen kotiläksy on se, että Skepsis ry sun muut ovat huuhaajärjestöjä.

Mutta palataan itse aiheeseen eli Epikuroksen ja oikeiden skeptikoiden välisiin keskusteluihin. Epikuros esitti, että aistit ovat itsessään luotettavia, ja kaikki aistimukset ovat tosia, koska ne ovat suoria seuraamuksia siitä, miten maailma vaikuttaa aisteihin. Skeptikot puolestaan väittivät, että aistimukset eivät voi olla täysin luotettavia, koska niistä ei voi pitää yhtä todempana kuin muitakaan aistimuksia. Tämä johtaa kahteen mahdolliseen johtopäätökseen: joko tulee pidättäytyä lausumasta mitään aistimuksista tai hyväksyä kaikki aistimukset tosiksi.

Epikuroksen argumentti perustuu siihen, että koska aistimukset ovat suoria vaikutuksia ulkoisista kohteista aisteihin, ne ovat kausaalisesti passiivisia ja siten eivät voi erehtyä. Tämä passiivisuus tarkoittaa, että aistit eivät luo sisältöä aktiivisesti, vaan vain vastaanottavat sen. Tämän ajatuksen pohjalta hän esittää, että kaikki aistimukset ovat tosia siinä mielessä, että ne välittävät kohteiden vaikutuksen suoraan, vaikka tulkinta saattaa olla virheellinen. Epikuros väitti, että skeptikkojen täytyy hyväksyä joko kaikki aistimukset tosiksi tai pidättäytyä kaikista väitteistä aistimusten perusteella, mikä olisi tyystin absurdia.

Tuomas: Onko aisteissa epätotuutta?

Siirtykäämme nyt Tuomas Akvinolaisen käsitykseen tästä aiheesta, joka löytyy Summa Theologiae -teoksen luvusta "Kysymys 17 Epätotuudesta" (Artikla 2).

Tuomaan argumentaatio

1. Aistimusten luonne: Tuomas aloittaa viittaamalla Augustinukseen, joka väittää, että aistit itsessään eivät voi pettää, vaan ne antavat tietoa sellaisena kuin se ilmenee. Aistimuksilla ei ole sisäistä mekanismia, joka johtaisi epätotuuteen; ne vain vastaanottavat tietoa ulkomaailmasta.

2. Epätotuus aistimuksissa: Tuomas korostaa, että epätotuus liittyy yhdistämiseen ja erotteluun, ei itse aistimukseen. Aistimukset eivät ole vastuussa virheistä, vaan väärät tulkinnat, jotka tapahtuvat aistien vastaanottaman tiedon pohjalta. Hän erottaa kolme mahdollista tapaa, joilla aistimukset voivat olla suhteessa totuuteen tai epätotuuteen:

   • Kaltaisuus, joka on aistimuksessa itsessään.
   • Kaltaisuus, joka on aistimuksessa mutta ei ensisijaisesti vaan toissijaisesti.
   • Kaltaisuus, joka ei ole aistimuksessa itsessään vaan aistimuksen arvioimassa suhteessa kohteeseen.

3. Aistien luotettavuus: Tuomas argumentoi, että aistit ovat luotettavia siinä mielessä, että ne raportoivat asioista sellaisina kuin ne vaikuttavat aisteihin. Epätotuus syntyy, kun yhdistetään väärin aistimuksen antama tieto esimerkiksi muistojen, mielikuvituksen tai epäselvien havaintojen kanssa.

4. Epätotuuden rajat: Lopuksi Tuomas huomauttaa, että vaikka aistit voivat antaa virheellisen vaikutelman (esim. optiset illuusiot), itse aistimuksen perusluonne on totuudenmukainen. Epätotuus liittyy lähinnä siihen, miten aistitun tiedon pohjalta tehdään päätelmiä.

Kriittinen analyysi

1. Epikuroksen ja Tuomaan näkökulmien vertailu: Epikuroksen ja Tuomaan näkemykset ovat yllättävän lähellä toisiaan siinä, että molemmat näkevät aistit kausaalisesti passiivisina ja itsessään luotettavina. Toisin kuin Tuomas, Epikuros ei kuitenkaan näytä tekevän selkeää erottelua aistimuksen ja sen tulkinnan välillä, vaan pitää kaikkia aistimuksia tosina. Tuomas taas näkee, että epätotuus voi syntyä, kun aistimuksen pohjalta tehdään virheellisiä yhdistämisiä tai johtopäätöksiä.

2. Kausaalinen passiivisuus: Epikuroksen korostama aistien kausaalinen passiivisuus on kiinnostava, mutta ei välttämättä ratkaiseva tekijä Tuomaan käsityksen ymmärtämisessä. Tuomas myöntää, että aistit vastaanottavat tietoa passiivisesti, mutta hän painottaa, että epätotuus syntyy aktiivisesta prosessoinnista ja yhdistämisestä. Tämä ero on keskeinen, koska se siirtää epätotuuden ongelman aistimuksista kognitiivisiin prosesseihin.

3. Epätotuuden rajat ja sovellettavuus: Tuomas esittää, että aistit itsessään eivät voi tuottaa epätotuutta, mutta voivat toimia epätotuuden lähteenä, jos aistimukset yhdistetään virheellisesti. Tämä on tärkeä nyanssi, koska se asettaa vastuun epätotuudesta enemmän aistien tulkitsijoille kuin itse aisteille. Tämä lähestymistapa voisi olla erityisen hyödyllinen tieteellisessä tutkimuksessa, jossa on ratkaisevaa erottaa aistihavaintojen luotettavuus niiden tulkinnasta.

4. Nykyajan näkökulma: Moderni neurotiede saattaisi tuoda lisäsyvyyttä tähän keskusteluun osoittamalla, kuinka aivojen prosessit vaikuttavat aistihavaintojen syntymiseen ja mahdolliseen virheelliseen tulkintaan. Vaikka aistit ovat periaatteessa luotettavia, aivojen tulkintaprosessit voivat olla alttiita erilaisille virheille, mikä heijastuu sekä Epikuroksen että Tuomaan käsityksissä.

Kotiläksy

Tuomas Akvinolaisen ja Epikuroksen näkemykset aistien luotettavuudesta ja epätotuudesta ovat samankaltaisia siinä mielessä, että molemmat pitävät aisteja kausaalisesti passiivisina ja itsessään luotettavina. Tuomas kuitenkin tarjoaa tarkemman analyysin siitä, miten epätotuus voi syntyä kognitiivisten prosessien kautta, kun aistimuksia yhdistetään ja tulkitaan. Tämä erottelu on keskeinen, koska se selittää, miksi aistit voivat vaikuttaa virheellisiltä ilman, että ne itsessään ovat epätotuuden lähde. 

Anssi H. Manninen (aka "Kant II")