Tuomas: "Ovatko tosi ja epätosi kontraarisia vastakohtia?"

Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae -teoksen ensimmäisestä osasta löytyy mielenkiintoinen luku ”Kysymys 17 Epätotuudesta” [1], jonka kinkkinen Artikla 4 kuuluu seuraavasti:

Ovatko tosi ja epätosi kontraarisia vastakohtia?

Tuomas mainitsee teoksensa alkusanoissa, että tarkoituksena on esittää asiat ”tavalla, joka soveltuu aloittelijoiden perehdyttämiseen.” Skolastisissa piireissä filosofinen yleissivistys oli ”hieman” eri tasoa kuin nykypäivänä, joten alkuun on syytä selventää kaksi keskeistä käsitettä: kontraarinen ja kontradiktorinen.

• Kontraarinen (contrarius): Kaksi väitettä tai ominaisuutta ovat kontraarisia, jos ne eivät voi olla yhtä aikaa tosia, mutta ne voivat olla yhtä aikaa epätosia. Esimerkiksi väitteet "kaikki ihmiset ovat valkoisia" ja "kaikki ihmiset ovat mustia" ovat kontraarisia. Ne eivät voi molemmat olla tosia, mutta on mahdollista, että molemmat ovat epätosia (esimerkiksi, jos ihmiset ovat eri värisiä).

• Kontradiktorinen (contradictorius): Kaksi väitettä ovat kontradiktorisia, jos ne eivät voi olla yhtä aikaa tosia tai yhtä aikaa epätosia. Toisin sanoen yhden väitteen täytyy olla tosi ja toisen epätosi. Esimerkiksi väitteet "tämä pöytä on pyöreä" ja "tämä pöytä ei ole pyöreä" ovat kontradiktorisia, sillä ne eivät voi molemmat olla tosia tai molemmat epätosia.

Tuomas käsittelee Artiklassa 4 kysymystä siitä, ovatko tosi ja epätosi vastakohtia, joita voitaisiin luonnehtia kontraarisina (kuten esimerkiksi musta ja valkoinen) vai ovatko ne kontradiktorisia vastakohtia (kuten tosi ja epätosi väite pyöreästä pöydästä). Tämä on merkittävä kysymys, koska se määrittää, miten ymmärrämme totuuden ja epätotuuden suhteessa toisiinsa ja kuinka ne voivat ilmetä maailmassa.

Tuomaan argumentaatio

1. Totuuden ja epätotuuden määrittely: Tuomas lähtee liikkeelle aristoteelisesta totuuskäsityksestä, jonka mukaan totuus on asioiden olemisen tila, eli totuus on se, mikä asia on. Epätotuus taas on se, mikä asia ei ole, tai väärä käsitys jostakin asiasta. Tämä asettaa totuuden ja epätotuuden vastakkain tavalla, joka herättää kysymyksen siitä, ovatko ne kontraarisia vai kontradiktorisia.

2. Kontraarisuus ja predikaatiot: Tuomas funtsii, voidaanko totuutta ja epätotuutta pitää kontraarisina vastakohtina. Hän viittaa Aristoteleen Tulkinnasta-teokseen [2], jossa todetaan, että käsitykset kuten "hyvä on hyvä" ja "hyvä ei ole hyvä" ovat kontraarisia vastakohtia. Tällöin nämä käsitykset eivät voi molemmat olla tosia, mutta ne voivat molemmat olla epätosia. Tuomas kuitenkin huomauttaa, että totuuden ja epätotuuden suhde on monimutkaisempi.

3. Kontradiktorinen analyysi: Tuomas esittää, että totuus ja epätotuus eivät ole vain kontraarisia vastakohtia, koska niiden suhde on lähempänä kontradiktorista vastakohtaisuutta. Tämä tarkoittaa, että totuus ja epätotuus eivät voi olla yhtä aikaa tosia tai yhtä aikaa epätosia. Yksi on aina tosi, kun toinen on epätosi. Esimerkiksi väitteet "tämä väite on tosi" ja "tämä väite ei ole tosi" ovat kontradiktorisia. Tässä mielessä totuus ja epätotuus ovat vastakohtia, joiden välillä ei ole keskivaihetta tai kompromissia.

4. Ontologinen analyysi: Tuomas vie argumentaationsa syvemmälle ontologiseen analyysiin, jossa totuus liittyy olemiseen ja epätotuus ei-olemiseen. Tästä seuraa, että vaikka totuus ja epätotuus näyttäisivät olevan kontradiktorisia, niiden ontologinen perusta tekee suhteesta monimutkaisemman. Totuus on olemisen ilmaus, kun taas epätotuus on jonkinlaisen olemattomuuden ilmaus, joka kuitenkin tarvitsee olemisen kontekstin määrittyäkseen.

Tuomaan argumenttien kriittinen analyysi

Tuomaan lähestymistapa herättää useita kysymyksiä:

1. Kontraarinen vs. kontradiktorinen luonne: Vaikka Tuomas esittää, että totuus ja epätotuus eivät ole puhtaasti kontraarisia, hänen analyysinsa ei täysin sulje pois tätä mahdollisuutta. Totuuden ja epätotuuden välinen kontradiktorinen suhde on kristallinkirkas loogisessa mielessä, mutta niiden kontraarinen suhde voi ilmetä eri konteksteissa, kuten silloin, kun käsittelemme laajempia käsityksiä totuuden eri ilmenemismuodoista.

2. Ontologinen monimutkaisuus: Tuomaan ydinajatus näyttäisi olevan, että totuus ja epätotuus eivät ole itsenäisiä olioita, vaan niiden olemassaolo on sidottu toisiinsa. Epätotuus ei voi olla olemassa ilman totuutta, mutta totuus voi olla olemassa ilman epätotuutta. Tämä ontologinen pohdinta monimutkaistaa käsitystä siitä, että totuus ja epätotuus olisivat pelkästään kontradiktorisia. Se herättää kysymyksen siitä, missä määrin epätotuus on riippuvainen totuudesta, ja voiko totuus olla täysin itsenäinen.

3. Esimerkki: Ajatellaan vaikkapa väitettä "tämä talo on punainen". Jos tämä väite on tosi, se vastaa todellisuutta. Väitteen "tämä talo ei ole punainen" on oltava epätosi, jos edellinen on tosi. Näin nämä väitteet ovat kontradiktorisia. Jos sen sijaan tarkastellaan kahta väitettä, "talo on punainen" ja "talo on sininen", ne voivat olla kontraarisia, koska molemmat eivät voi olla tosia, mutta ne voivat molemmat olla epätosia (esimerkiksi, jos talo on vihreä).

Kotiläksy

Tuomas Akvinolainen tarjoaa monimutkaisen ja syvällisen analyysin siitä, ovatko totuus ja epätotuus kontraarisia vai kontradiktorisia vastakohtia. Hänen johtopäätöksensä näyttäisivät kallistuvat enemmän kontradiktorisuuden puolelle, mutta hän ei täysin hylkää kontraarisen käsitteen merkitystä, varsinkin kun otetaan huomioon ontologinen analyysi olemisen ja ei-olemisen suhteesta.

Anssi H. Manninen (aka "Kant II")

1. Jumalan olemassaolo, ominaisuudet ja toiminta, s. 276-284.

2. Kategoriat, Tulkinnasta, Ensimmäinen ja Toinen analytiikka (Teokset I), s. 42-