Paavi Bonifatius VIII ja Johannes Duns Scotus (viikon kuluttua)

 

Lateraanipalatsi, Rooma, viikon kuluttua – vuosi 1302

Paavi Bonifatius VIII istui jälleen valtaistuimellaan ja hänen sormensa naputtivat hermostuneesti käsinojaa. Johannes Duns Scotus oli tullut uudelleen vierailulle, kädessään paksu nide pergamentteja, jotka oli sidottu huolella nahkaisella kannella. Viikon mittainen hiljaisuus oli tehnyt paavista entistä kärsimättömämmän – pakanoiden meteli toreilla oli vain kasvanut, ja huhujen mukaan joku oli jo ehdottanut, että kirkko voisi ratkaista asian järjestämällä filosofisen väittelyn… härkätaistelun lomassa.

"Johannes!" Bonifatius huudahti, kohottaen katseensa pergamenttipinon suuntaan. "Oletko saanut aikaan jotain, mikä hiljentää nämä jumalattomat metelöitsijät vai joudunko lähettämään sinut takaisin Skotlantiin kalastelemaan lohia?"

Scotus kumarsi tyynesti, hänen kasvonsa säilyttivät sen tutun filosofisen rauhallisuuden, vaikka hänen silmissään kiilsi pieni pilkallinen välähdys. "Pyhyytenne, minulla on teille jotain parempaa kuin lohikeitto. Olen kehittänyt monitasoisen metafyysisen jumaltodistuksen, jossa olemuksellisesti järjestäytyneisiin syihin – causae essentialiter ordinatae – vetoaminen on vain yksi osa. Äärettön regressio on nyt selätetty, ja todistus kattaa myös modaalisen välttämättömyyden sekä ensisijaisen olemassaolon perustan!" Hän levitti pergamentit pöydälle ja alkoi selittää innokkaasti.

"Katso, pyhyytenne," Scotus sanoi, osoittaen monimutkaisia kaavioita, joissa oli nuolia, ympyröitä ja latinalaisia termejä kuin keskiaikaisessa shakkilaudassa. "Olemuksellisesti järjestäytyneet syyt, kuten aurinko, joka valaisee maan ja pitää sen elävänä, vaativat välttämättä ensisijaisen syyn, joka pitää kaiken kasassa. Mutta tämä on vain alkua – todistus etenee modaaliseen analyysiin, jossa osoitan, että mahdollisen olemassaolon täytyy johtaa välttämättömään olemassaoloon, eli Jumalaan!"

Bonifatius nojasi eteenpäin, hänen kulmakarvansa nousivat ensin epäluuloisesti, mutta sitten hän tarttui pergamenttiin ja alkoi lukea. Hiljaisuus laskeutui saliin, vain Scotuksen kynän rapina ja paavin satunnaiset "Hmm"-äänet kuuluivat. Lopulta paavi laski paperit ja hänen kasvonsa valaistuivat kuin juuri sytytetty kynttilä.

"Nerokasta, Johannes, nerokasta!" Bonifatius huudahti ja nousi seisomaan, hänen purppuraviittansa liehuen kuin voitonriemuisen soturin viitta. "Tämä monitasoinen mestariteos on kuin filosofinen linnoitus! Ääretön regressio? Hah! Nyt pakanat eivät voi kuin vaipua hiljaisuuteen – tai ehkä pyytää sinulta oppituntia, jos he uskaltavat!"

Scotus nyökkäsi vaatimattomasti, mutta hänen suupielensä nykäisi hymyyn. "Pyhyytenne, ehdotan, että julkaisemme tämän bullana. Voimme nimittää sen… sanoisinko, Unam Rationem Multiformis – 'Yksi monimuotoinen järki'?"

Bonifatius nauroi, hänen äänensä kaikui salissa kuin kirkonkello. "Loistava idea! Ja jos pakanat vielä vastustavat, lähetän heille sinut henkilökohtaisesti selittämään näitä kerroksia – ehkäpä he luovuttavat jo toisen modaalisen argumentin kohdalla!"

Scotus hymähti hiljaa ja keräsi papereitaan. Toreilla oli ehkä meteliä vielä hetken, mutta pian pakanoiden äänet olisivat vaienneet – tai ainakin vaihtuneet ihmetykseen Scotuksen monitasoisen loogisen arkkitehtuurin edessä. 

Anssi H. Manninen (aka "Kant II")