Wittgenstein varmuudesta

 

Ludwig Wittgenstein (1889–1951) oli itävaltalais-brittiläinen filosofi, jota pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä ajattelijoista. Hänen filosofiansa jakautuu kahteen vaiheeseen: varhaiseen, jota edustaa Tractatus Logico-Philosophicus (1921), ja myöhäiseen, jota ilmentävät Filosofisia tutkimuksia (1953) sekä hänen viimeinen teoksensa Varmuudesta (1969). Varhaisessa vaiheessa hän tutki kielen ja maailman loogisia rajoja, kun taas myöhäisessä vaiheessa hän keskittyi kielen käyttöön, merkitykseen ja jokapäiväiseen elämään.

Varmuudesta-teoksessa Wittgenstein käsittelee tietoa, varmuutta ja skeptisismiä uudella tavalla, korostaen kielen ja toiminnan yhteyttä sekä "kielipelien" roolia. Tämä lyhyehkö työ on hänen kypsän ajattelunsa huipentuma ja tarjoaa tuoreita näkökulmia epistemologiaan. WSOY on julkaissut Varmuudesta-teoksen vuonna 1975, ja G. H. von Wright laati siihen laajahkon johdannon. Viime vuonna Cambridge University Press julkaisi Danièle Moyal-Sharrockin ja Duncan Pritchardin teoksen Wittgenstein on Knowledge and Certainty. Käydään lyhyesti läpi sen pääpointit.

Ensin kuitenkin aloittelijoille suunnattua terminologista peruskauraa. Epistemologia eli tietoteoria (vanhempi nimitys tieto-oppi) on filosofian ala, joka tutkii tiedon luonnetta, alkuperää, laajuutta ja rajoja. Se vastaa kysymyksiin kuten: Mitä on tieto? Miten tietoa hankitaan? Mitä voimme tietää?

Epistemiologian synonyyminä käytetään joskus termiä ”gnoseologia” (гносеология), joka on vahvasti sidoksissa marxilaiseen perinteeseen, erityisesti dialektiseen materialismiin.

Wittgensteinin epistemiologiset pääpointit

Seuraavassa esittelen viisi Wittgenstein on Knowledge and Certainty -teoksesta poimittua pääpointtia, jotka avaavat uusia näköaloja tiedon ja varmuuden luonteeseen.

Varmuus ei ole tietoa, vaan perustavanlaatuinen asenne

Wittgenstein väittää, että varmuus ei ole tiedon muoto, vaan toiminnallinen asenne tai "elämänmuoto", joka tekee tiedon ja epäilyn mahdolliseksi. Esimerkiksi väite "minulla on kaksi kättä" ei ole jotain, jonka "tiedämme" perinteisessä mielessä, sillä se on liian perustavaa ollakseen tiedon kohde – se on sen sijaan varmuutta, joka tukee kaikkea muuta.

Tämä ajatus horjuttaa perinteistä epistemologiaa, jossa tieto (esim. perusteltu tosi uskomus) nähdään kaiken perustana. Wittgenstein kääntää tämän asetelman: tieto edellyttää perusteluja ja mahdollisuutta erehtyä, mutta varmuus on niiden ulkopuolella – se on "hiljainen" tausta, jota ei voi kyseenalaistaa ilman, että koko ajattelumme romahtaisi. Emme voi arkielämässä epäillä kättemme olemassaoloa, koska se on osa tapaamme toimia maailmassa. 

Tämä haastaa foundationalismin, joka etsii tiedolle varmoja perususkomuksia, ja avaa uuden näkökulman: epistemologian tulisi tutkia myös niitä hiljaisia olettamuksia, jotka mahdollistavat tiedon, ei vain sen oikeuttamista.

Saranat tiedon kehyksenä

Wittgenstein kuvaa perustavanlaatuisia uskomuksia, kuten "maailma on olemassa" tai "minulla on kädet", "saranoina" (hinges), jotka eivät ole tiedon kohteita vaan sen edellytyksiä. Hän kirjoittaa: "Jos haluan oven kääntyvän, saranoiden on oltava paikoillaan" (Varmuudesta §343). Saranat ovat siis tiedon ja epäilyn kehys, eivät sen sisältö.

Tämä metafora tuo esiin radikaalin tavan ajatella tiedon perustaa. Toisin kuin perinteinen foundationalismi, joka etsii rationaalisesti perusteltuja uskomuksia, Wittgensteinin saranat ovat "arationaalisia" – niitä ei voi perustella tai epäillä mielekkäästi. Esimerkiksi epäily ulkoisen maailman olemassaolosta ei ole järkevää, koska se edellyttäisi epäilyä samoista saranoista, jotka mahdollistavat epäilyn itsensä. 

Tämä siirtää fokuksen abstrakteista filosofisista ongelmista jokapäiväiseen toimintaan ja kielipeleihin, haastaen sekä skeptismin että foundationalismin. Uusi näköala on siinä, että tieto ei ole irrallinen rakennelma, vaan osa laajempaa elämänmuotoa.

Skeptisismin looginen mahdottomuus

Wittgenstein osoittaa, että radikaali skeptisismi (epäily kaikesta tiedosta) on mahdotonta, koska se edellyttäisi epäilyä samoista uskomuksista, jotka tekevät epäilyn mahdolliseksi. Hän toteaa: "Se, joka haluaisi epäillä kaikkea, ei pääsisi edes epäilyyn asti. Itse epäilemisen peli jo edellyttää varmuutta" (Varmuudesta §115). Radikaaliskeptikon epäily on näin ollen pelkkää tuulen tavoittelua.

Tämä hyvin osuva vastaisku skeptisismiin eroaa perinteisistä yrityksistä kumota se todisteilla (esim. ulkoisen maailman olemassaolo). Wittgenstein ei kiistä skeptisiä skenaarioita niiden epätotuuden vuoksi, vaan koska ne ovat loogisesti ristiriitaisia: epäily edellyttää kieltä ja merkitystä, jotka nojaavat varmuuteen. Skeptikko ei voi epäillä kielen merkitystä kyseenalaistamatta samalla oman epäilynsä ilmaisuja. 

Tämä avaa näköalan siihen, että radikaaliskeptisismi ei ole aito uhka tiedolle, vaan filosofinen harha, joka syntyy kielipelien väärinymmärtämisestä. Epäilyllä on rajansa, jotka määrittyvät käytännön kautta.

Propositionaalinen vs. ei-propositionaalinen varmuus

Julkaisussa käsitellään kiistaa siitä, ovatko saranat propositionaalisia (väitelauseita, kuten "maailma on olemassa") vai ei-propositionaalisia (toiminnallisia asenteita). Moyal-Sharrock tukee ei-propositionaalista tulkintaa, jossa saranat ovat osa toimintaa ja elämänmuotoa, ei tiedollisia väitteitä. Pritchard näkee ne propositionaalisina mutta arationaalisina sitoumuksina, jotka näkyvät toiminnassa.

Tämä kiista on keskeinen, sillä se muokkaa ymmärrystämme varmuuden luonteesta. Propositionaalinen tulkinta (Pritchard) pitää saranoita väitteinä, joita ei voi perustella perinteisesti, mutta jotka ovat osa tiedon kehystä. Ei-propositionaalinen tulkinta (Moyal-Sharrock) menee pidemmälle: saranat eivät ole väitteitä lainkaan, vaan hiljaisia toimintatapoja, kuten tapa käyttää kieltä tai elää maailmassa. Esimerkiksi "minulla on kädet" ei ole Wittgensteinin mielestä tosi tai epätosi väite arkielämässä – se on osa elämänmuotoamme. 

Tämä avaa uuden näkökulman: jos varmuus on ei-propositionaalista, tiedon perusta on käytännöllinen ja kehollinen, ei älyllinen, mikä haastaa perinteisen tiedon mallin.

Tiedon ja varmuuden välinen ero

Wittgenstein erottaa tiedon ja varmuuden: tieto vaatii perusteluja ja voi erehtyä, kun taas varmuus on perustelujen ulkopuolella ja erehtymätöntä. Esimerkiksi "tiedän, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki" on perusteltavissa, mutta "tiedän, että minulla on kädet" on väärä ilmaus arkielämän kontekstissa – se on varmuutta, ei tietoa. Pritchard korostaa varmuuden "viskeraalista" luonnetta, joka näkyy toiminnassa.

Tämä ero on Wittgensteinin ajattelun ydin ja avaa tuoreita näköaloja. Perinteisesti tieto on nähty varmuuden huipentumana, mutta Wittgenstein asettaa varmuuden tiedon edellytykseksi. Esimerkiksi varmuus siitä, että "tämä on käteni", ei ole tietoa, koska sitä ei voi arkielämässä perustella tai epäillä – se on osa tapaamme olla maailmassa. Pritchardin viskeraalinen tulkinta korostaa varmuuden eläimellistä, ei-älyllistä luonnetta, mikä haastaa tiedon rationaalisen mallin ja nostaa toiminnan keskiöön. 

Loppukevennys

”Riittää tältä päivältä. Selitystä on tullut riittämiin. Joten Wittgenstein nousee, kävelee pöydän toiselle puolelle, taputtaa Moorea ja Russellia hyväntahtoisesti olalle ja lausuu sanat, joista jokaisen filosofian tutkijan täytyy uneksia omaa väitöstilaisuuttaan edeltävänä yönä: ”Älkää huolehtiko, ette te koskaan tule sitä ymmärtämään.”

Näytelmä oli päättynyt. Mooren tehtäväksi jäi kirjoittaa vastaväittäjän lausunto: ”Oma henkilökohtainen näkemykseni on, että herra Wittgensteinin väitöskirja on neron työtä. Oli niin tai näin, ainakin se täyttää varmuudella ne edellytykset, jotka Cambridgen yliopistossa vaaditaan filosofian tohtorin arvoon.” [1].

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

1. Taikurien aika: Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929