Aineenvaihdunnan kaaosta ja taikaluoteja: Friedellin ja Ehrlichin villi visio terveydestä

 

Kuvittele mies, joka raahaa kotiinsa kirjavuoria – lääketiedettä, filosofiaa, historiaa, kaikkea siltä väliltä. Egon Friedell, Uuden ajan kulttuurihistorian teräväkynäinen kirjoittaja, oli juuri tällainen tiedenälkäinen polymath. 1900-luvun alun Wienissä hän imi aikansa tieteen uusimpia oivalluksia kuin sieni, ja yksi hänen poiminnoistaan oli Paul Ehrlichin (kuvassa) sivuketjuteoria – idea, joka ravisteli käsityksiä terveydestä ja sairaudesta. Friedell tiivisti tämän ajan hengen provokatiivisesti: "Terveys on aineenvaihduntahäiriö." Mitä hän sillä tarkoitti, ja miksi meidän pitäisi välittää vanhentuneesta teoriasta? Spoileri: koska se paljastaa, miten tiede kasvaa hulluista ideoista nykypäivän ihmeisiin.

Friedell ei tyytynyt pintapuoliseen selailuun; hän sukelsi syvälle aikansa tieteeseen. Ehrlichin sivuketjuteoria oli hänelle vakavasti otettava oivallus, ja hän kuvaa sitä tarkasti: "Kuten tunnettua Ehrlich otaksuu, että soluissa on niin sanottuja sivuketjuja, joitten normaalitehtävä on siinä, että ne verenkierrosta ottavat ravintoaineita ja johtavat ne solun sisään. Näitä sivuketjuja hän nimittää ’vastaanottajiksi’." Tässä kohtaa on syytä pysähtyä: 1900-luvun alussa "aineenvaihdunta" oli laajempi käsite kuin nykypäivän tarkasti rajattu metabolia. Se kattoi kaiken kehon kemiallisista prosesseista immuunivasteisiin – asioita, joita me nyt kutsuisimme immunologiaksi. Anyways, Friedell näki Ehrlichin teoriassa jotain suurta: terveyden dynaamisena kamppailuna, jossa keho sopeutuu kemialliseen kaaokseen.

Ehrlichin teoria olikin vallankumouksellinen. Hän visioi, että solujen "vastaanottajat" tarttuvat bakteereihin tai toksiineihin kuin avain lukkoon. Mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta, kuten Friedell innostuneena toteaa: "[Myrkyillä] on suurempi kyky yhtyä näihin vastaanottajiin; täten ne tukkeavat ravintoaineilta tien ja aiheuttavat yksilön kuoleman, ellei solun onnistu poistaa näitä sivuketjun ja myrkkymolekyylien yhtymiä ja muodostaa uusia vastaanottajia. Mutta nyt osoittautuu se omituinen seikka, ettei solu tässä tapauksessa ainoastaan korjaa aikaisempia vastaanottajia, vaan synnyttää aivan huomattavan ylijäämän sivuketjuja." Tämä "omituisuus" – solujen kyky tuottaa vasta-aineita ylijäämällä – oli Ehrlichin nerokkuutta. Se selitti, miksi immuunijärjestelmä oppii taistelemaan taudinaiheuttajia vastaan tarkasti, ja loi pohjan hänen "taikaluoti"-idealleen: lääkkeille, jotka iskevät vain viholliseen.

Tämä oli paradigman muutos. Ennen Ehrlichia lääketiede pyöri epämääräisten "kehon nesteiden" ympärillä; hänen teoriansa siirsi fokuksen kemialliseen tarkkuuteen. Vaikka sivuketjuteoria on nykypäivänä vanhentunut – moderni immunologia puhuu B-soluista, T-soluista ja geenien uudelleenjärjestäytymisestä – Ehrlichin visio oli ponnistuslauta. Hänen ideansa inspiroivat rokotteita, syöpähoitoja ja täsmälääkkeitä. Esimerkiksi COVID-rokotteet ovat kaukaisia perillisiä hänen taikaluoti-unelmastaan. Friedell, tuo tieteen cheerleader, ymmärsi tämän muutoksen ja kytki sen pohdintaansa terveydestä hallittuna kaaoksena.

Miksi kaivella tällaisia vanhoja teorioita? Koska ne ovat kuin kartta tieteen seikkailuun. Ehrlichin sivuketjut olivat väärässä yksityiskohdissa, mutta oikeassa isossa kuvassa: immuunijärjestelmä on täsmäase. Vanhat teoriat paljastavat ajatusketjun, joka kulkee kompuroinneista oivalluksiin. Friedellin maininta "aineenvaihduntahäiriöstä" resonoi yhä, kun ajattelemme nykytutkimusta, esimerkiksi mikrobiomin roolia tai metabolisia sairauksia. Hänen visionsa terveydestä dynaamisena prosessina oli lähes profeetallista.

Tämä lyhykäinen historian lehtien havina muistuttaa, että tiede on tarina, joka kasvaa hulluista hypoteeseista kohti totuutta. Ehrlichin sivuketjut saattavat olla historiaa, mutta niiden perintö elää jokaisessa rokotteessa ja täsmähoidossa.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)