Loogiset lapsukset – kolme kärpästä yhdellä iskulla

 

Silmääni pisti X:n uutisvirrassa linkki Jumalan synty: viatonta ja vakavasti otettavaa uskontohistoriaa?”. Artikkelissa Emil Anton syyttää Jumalan synty -teoksen kirjoittajia loogisesta ristiriidasta. En ota kantaa itse teologiseen aiheeseen, vaan keskityn puhtaasti loogiseen rakenteeseen.

Tuomio by Kant II

Syytös on oikeutettu – tai itseasiassa kirjoittajat ovat onnistuneet sullomaan yhteen kohtaa kolme loogista lapsusta. Siihen tarvitaan jo lahjoja.

Väite koostuu kahdesta pääosasta. Ensimmäinen väittää, että tieteellinen tutkimus on rajallista, koska se toimii ihmisen kielen, havaintojen ja rationaalisen ajattelun puitteissa. Jos Jumala määritellään transsendenttiseksi – eli ihmisen ymmärryksen ja kielen ulottumattomissa olevaksi – tutkimus ei voi sitä täysin tavoittaa. Tämä on sinänsä koherentti ja filosofisesti yleinen näkemys. Toisessa väitetään, että tutkimuksen rajallisuudesta johtuen myös uskonnoilla ja kirkoilla on samanlainen raja: ne eivät voi omata lopullista totuutta. Tämä on looginen johtopäätös, joka yhdistetään suoraan ensimmäiseen osaan sanalla "seuraa".

Väitteen ongelmat alkavat siitä, että ensimmäisestä osasta ei loogisesti seuraa toista. Tutkimus on empiiristä ja sidottu ihmisen kognitiivisiin työkaluihin, kuten kieleen ja havaintoihin. Sen rajat ovat ymmärrettäviä: se ei voi "todistaa" tai "tavoittaa" jotain, mikä on määritelmällisesti sen ulottumattomissa. Uskonto sen sijaan ei operoi samoilla ehdoilla. Monet uskonnot väittävät perustuvansa jumalalliseen ilmoitukseen, traditioon tai transsendenttiseen tietoon, joka ei ole riippuvainen tieteellisestä vahvistuksesta. Väite olettaa, että koska tutkimus ei voi tavoittaa "ihmiskielestä irrallista Jumalaa", myös uskonnot ovat samalla tavalla rajoitettuja. Tämä ei ole loogisesti välttämätöntä. Uskonto voisi teoriassa omata totuuden, joka ei ole tutkimuksen ulottuvilla – esimerkiksi ilmoituksen kautta. Tutkimuksen rajat eivät automaattisesti rajoita uskonnon väitteitä.

Väite ei ainoastaan tee epäpätevää loikkaa, vaan se on myös sisäisesti ristiriitainen. Väittämällä, että "millään kirkolla tai uskonnolla missään ajassa ei ole lopullista totuutta", kirjoittajat esittävät itse universaalin ja lopullisen totuuden uskonnoista ja niiden kyvyistä. Tämä on ongelma, koska väitteen ensimmäinen osa implikoi, että ihmisen tieto – mukaan lukien kirjoittajien oma – on rajallista ja kykenemätöntä tavoittamaan lopullisia totuuksia. Jos väite on totta (eli että lopullista totuutta ei voi saavuttaa), sen itsensä pitäisi olla epävarma, ei lopullinen. Se kuitenkin esitetään varmana totuutena, mikä on ristiriidassa sen oman premissin kanssa. Tästä nousee mieleen klassinen Epimenideksen paradoksi: "Kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita", sanoi kreetalainen – jos se on totta, se on valetta, ja jos se on valetta, se voi olla totta.

Väitteeseen sisältyy myös kategoriaerhe: se sekoittaa kaksi eri tietämisen kategoriaa. Tieteellinen tieto perustuu havaintoihin, kokeisiin ja kieleen. Sen rajat ovat selvät: se ei voi "tavoittaa" jotain, mikä on määritelty transsendenttiseksi. Uskonnollinen tieto sen sijaan perustuu uskoon, ilmoitukseen tai traditioon. Uskonnot voivat väittää, että niiden totuudet tulevat suoraan Jumalalta, eivätkä ne ole sidottuja tieteellisiin metodeihin.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)