Miksi ”supermies” Egon Friedell on tuntematon filosofipiireissä?

 

”Ulkopuoliset pitivät [Egon Friedellia] aina epämiellyttävänä, sillä hänen monipuolinen havaintokykynsä vaikutti suorastaan kammottavalta.” – Carl-August von Willebrand

Vastikään hankkimani Egon Friedellin kolmiosainen Uuden ajan kulttuurihistoria on huikea sukellus eurooppalaisen kulttuurin syövereihin, ja Friedellin tyyli on jotain, mitä harvoin tapaa: sekoitus terävää älyä, anekdootteja ja filosofista pohdintaa, joka tekee historiasta elävää ja monikerroksista. Mieleeni nousi hyvin pikaisesti kysymys siitä, miksi Friedell jää filosofipiireissä tuntemattomaksi. Pohditaan asiaa lyhyesti.

Syitä Friedellin tuntemattomuuteen filosofian kentällä

• Friedellin monialaisuus ja "renessanssi-ihmisen" rooli
  Friedell oli ns. polymath, joka toimi paitsi kulttuurihistorioitsijana myös kirjailijana, teatterikriitikkona, näyttelijänä ja kabaree-esiintyjänä. Hänen laaja-alaisuutensa on sekä hänen vahvuutensa että syy siihen, miksi häntä on vaikea lokeroida puhtaaksi filosofiksi. Filosofipiireissä arvostetaan usein spesifejä, systemaattisia ajattelijoita, jotka kehittävät selkeitä teorioita tai koulukuntia (kuten Kant ja Hegel). Friedell sen sijaan lähestyy historiaa ja kulttuuria esseistisesti, impressionistisesti ja anekdoottisesti, mikä sopii huonosti akateemisen filosofian tiukkoihin raameihin. Hänen teoksensa Uuden ajan kulttuurihistoria on enemmän synteesi ja tarinankerrontaa kuin tiukka filosofinen järjestelmä, joten häntä pidetään usein historioitsijana tai kirjailijana pikemminkin kuin filosofina.
• Filosofian ja historian raja-aita
  Friedell itse korostaa teoksensa esipuheessa, että historiankirjoitus on hänelle "tapahtuneen filosofiaa" eikä pelkkää tieteellistä faktojen luettelointia. Hän näkee historian taiteellisena ja eettisenä hankkeena, joka etsii syvempää "maailmantarkoitusta". Tämä näkemys on filosofisesti kiehtova, mutta akateemiset filosofit saattavat pitää sitä liian subjektiivisena tai spekulatiivisena. Friedellin tapa yhdistää kulttuurianalyysi, psykologia ja mystiikka (esim. hänen pohdintansa eurooppalaisen sielun kriisistä) muistuttaa ehkä enemmän 1800-luvun kulttuurifilosofeja, mutta hän ei kehitä omaa filosofista järjestelmää, mikä voi jättää hänet filosofian kaanonin ulkopuolelle.
• Aikakauden ja traagisen kohtalon varjo
  Friedell eli ja kirjoitti 1900-luvun alun Itävallassa, aikana, jolloin Eurooppa oli murroksessa. Hänen juutalainen taustansa ja traaginen itsemurhansa vuonna 1938, kun natsit tulivat pidättämään häntä, katkaisivat hänen uransa ja mahdollisuutensa vaikuttaa laajemmin. Toisin kuin monet aikalaisfilosofit, kuten Heidegger tai Wittgenstein, Friedell ei ehtinyt luoda akateemista verkostoa tai koulukuntaa, joka olisi jatkanut hänen ajatuksiaan. Hänen teoksensa jäi osin aikansa kontekstiin, vaikka se onkin sittemmin saanut arvostusta erityisesti Pohjoismaissa.
• Kulttuurihistorian asema filosofian varjossa
  Kulttuurihistoria itsessään on ala, joka jää usein filosofian ja historiantutkimuksen väliin. Friedellin teos on saanut kiitosta erityisesti Pohjoismaissa (esim. Suomessa Erik Ahlmanin käännöksen myötä), mutta sen anekdoottinen ja värikäs tyyli on saattanut vieraannuttaa akateemisia filosofeja, jotka suosivat abstraktimpaa tai analyyttisempää otetta. Esimerkiksi historiantutkija Pentti Renvall kritisoi aikanaan Friedellin "maagista metodiikkaa" ja sensaatiohakuisuutta, mikä kuvastaa akateemisen maailman varauksellisuutta hänen lähestymistapaansa kohtaan. Filosofipiireissä hänen teoksensa saattaa siis tuntua liian narratiiviselta tai populaarilta.
• Vertailu aikalaisiin ja esikuviin
  Friedell mainitsee esikuvikseen kulttuurihistorioitsijoita, kuten Jacob Burckhardt ja Oswald Spengler, jotka molemmat ovat jossain määrin tunnetumpia myös filosofisissa piireissä. Spenglerin Lännen perikato on inspiroinut filosofisia keskusteluja kulttuurien sykleistä, koska se esittää selkeän (vaikkakin kiistanalaisen) teorian. Friedellin teos sen sijaan on laajempi ja vähemmän dogmaattinen, mikä tekee siitä rikkaan mutta samalla vaikeammin "pureskeltavan" filosofiselle analyysille. Lisäksi hänen aikansa filosofit, kuten Wienin piirin loogiset positivistit, edustivat täysin erilaista, analyyttistä lähestymistapaa, joka oli kaukana Friedellin impressionistisesta tyylistä.
• Kanonin ja akateemisen huomion puute
  Filosofian kaanon rakentuu pitkälti akateemisten instituutioiden ja oppituolien kautta. Friedell ei ollut akateeminen filosofi eikä hänellä ollut oppilaita, jotka olisivat vieneet hänen ajatuksiaan eteenpäin. Hänen teoksensa on saanut enemmän suosiota yleissivistävän lukijakunnan keskuudessa kuin akateemisissa piireissä, joissa keskitytään usein "puhtaampiin" filosofisiin kysymyksiin. Esimerkiksi hänen pohdintansa Goethen, Kantin tai Nietzschen ajattelusta ovat tarkkanäköisiä, mutta hän ei esitä omia teesejä samalla tavalla kuin kaanonin suuret nimet, mikä selittää hänen vähäistä näkyvyyttään filosofian klassikoiden sivuilla.

Miksi Friedell ansaitsisi enemmän huomiota filosofipiireissä?

Vaikka Friedell ei ole filosofian kaanonissa, hänen työnsä on filosofisesti merkittävää monella tapaa:

• Sokraattinen lähestymistapa: Kuten esimerkiksi Lauri Järvilehto on todennut, Friedell toteuttaa sokraattista filosofiaa tarkastelemalla vanhoja kysymyksiä uusista näkökulmista ja avaamalla uusia tutkimussuuntia ilman ylimielistä sulkeutumista. Tämä tekee hänestä virkistävän poikkeuksen moniin systemaattisiin ajattelijoihin verrattuna.
• Kulttuurifilosofinen ote: Hänen käsityksensä "eurooppalaisen sielun kriisistä" mustasta surmasta maailmansotaan resonoi eksistentialististen ja kulttuurikriittisten teemojen kanssa, joita filosofit kuten Nietzsche, Heidegger tai Adorno käsittelivät.
• Anekdootin filosofia: Friedellin korostama anekdoottinen lähestymistapa ei ole pelkkää tarinankerrontaa, vaan tapa paljastaa yleisiä totuuksia yksittäisten tapahtumien kautta. Tämä muistuttaa joitain fenomenologisia tai hermeneuttisia menetelmiä, vaikka Friedell ei niitä eksplisiittisesti käytäkään.

Lopuksi

Egon Friedell jää filosofipiireissä tuntemattomaksi, koska hän ei sovi akateemisen filosofian kapeaan lokeroon: hän on liian laaja-alainen, narratiivinen ja impressionistinen ollakseen "puhdas" filosofi. Hänen työnsä asettuu kulttuurihistorian ja filosofian rajapinnalle, ja hänen traaginen kohtalonsa sekä akateemisen verkoston puute rajoittivat hänen vaikutustaan. Kuitenkin hänen teoksensa Uuden ajan kulttuurihistoria on filosofisesti syvällinen ja ansaitsisi enemmän huomiota myös filosofipiireissä, erityisesti kulttuurifilosofian ja historianfilosofian näkökulmista. 

Anssi H. Manninen (aka "Kant II")