Popper ja Humen ongelman väärinymmärrys

 

 

Palataan Popperiin ja induktion ongelmaan. Selitän aluksi rautalangasta taivutettuna, mitä induktio tarkoittaa, käyttäen yksinkertaista esimerkkiä. Vertaan sitä myös deduktioon, jotta ero näiden kahden päättelytapojen välillä tulee selväksi. Tämän jälkeen käyn läpi Popperin näkemyksen induktion ongelmasta ja selitän, miksi hänen lähestymistapansa ei edes pyri vastaamaan Humen ongelmaan.

Mitä on induktio?

Induktio on tapa tehdä johtopäätöksiä, jossa tarkastelet monia yksittäisiä tapauksia ja päättelet niistä jotain yleistä. Otetaan esimerkki: kuvittele, että olet nähnyt elämässäsi satoja joutsenia, ja jokainen niistä on ollut valkoinen. Tämän perusteella saatat ajatella: "Kaikki joutsenet ovat valkoisia." Tämä on induktiivinen päätelmä – siirryt monista yksittäisistä havainnoista (valkoisia joutsenia) yleiseen väitteeseen (kaikki joutsenet ovat valkoisia).

Mutta tässä piilee ongelma: vaikka olisit nähnyt tuhansia valkoisia joutsenia, se ei tarkoita, että päätelmäsi on takuuvarmasti tosi. Todellisuudessa esimerkiksi Australiassa elää mustia joutsenia. Eli vaikka havaintosi olisivat kuinka tarkkoja, induktio voi johtaa väärään lopputulokseen, koska aina voi tulla vastaan poikkeus, jota et ole vielä nähnyt. Tämä epävarmuus on induktion heikkous.

Mitä on deduktio?

Deduktio toimii toisin päin. Siinä lähdetään yleisestä säännöstä ja sovelletaan sitä yksittäiseen tapaukseen. Esimerkiksi: tiedät, että kaikki ihmiset ovat kuolevaisia (yleinen sääntö). Tiedät myös, että naapurin Reiska on ihminen (yksittäinen tapaus). Näistä voit päätellä varmasti, että Reiska on kuolevainen. Tässä deduktio eroaa induktiosta: jos yleinen sääntö ja yksittäinen tieto pitävät paikkansa, päätelmä on loogisesti varma.

Vertailun vuoksi:

• Induktio: Monista havainnoista yleiseen johtopäätökseen (esim. "Kaikki joutsenet ovat valkoisia"), mutta ei varma.
• Deduktio: Yleisestä säännöstä yksittäiseen tapaukseen (esim. "Reiska on kuolevainen"), ja varma, jos lähtökohdat ovat totta.

Tämä ero on tärkeä, koska Popper pitää deduktiota parempana tapana tieteessä – mutta siihen palataan hetken kuluttua.

Popperin näkemys induktion ongelmasta

Popper kyseenalaistaa induktion käytön tieteessä. Hän toteaa, että emme voi koskaan olla täysin varmoja yleisistä teorioista, vaikka ne perustuisivatkin lukuisiin havaintoihin. Palataanpa joutsenesimerkkiin: vaikka näkisit tuhat valkoista joutsenta, et voi olla varma, että "kaikki joutsenet ovat valkoisia", koska jossain voi olla musta joutsen. Popperin mielestä tiede ei voi luottaa induktioon, koska se ei anna varmoja vastauksia.

Popper näkee tässä loogisen ongelman: jos yritämme sanoa, että induktio toimii, koska se on toiminut ennenkin (esim. "Olemme tehneet monia oikeita johtopäätöksiä näin"), käytämme induktiota sen itsensä perusteluun. Tämä on kehäpäättelyä, eikä se ratkaise ongelmaa. Siksi hän hylkää induktion tieteellisen tiedon perustana.

Popperin ratkaisu: Deduktiivinen testaus ja falsifikationismi

Mitä Popper sitten ehdottaa tilalle? Hän toteaa, että tieteen tulisi edetä deduktiivisen testaamisen avulla. Tämä tarkoittaa, että sen sijaan, että yritämme todistaa teorioita tosiksi (kuten induktiossa), meidän tulisi yrittää kumota ne. Jos teoria kestää monta testiä eikä sitä saada kumottua, voimme pitää sitä ainakin väliaikaisesti totena. Mutta jos löytyy yksikin vastaesimerkki, teoria hylätään.

Käytetään taas joutsenia esimerkkinä: sen sijaan, että keräisimme lisää valkoisia joutsenia todistaaksemme, että "kaikki joutsenet ovat valkoisia", meidän tulisi etsiä mustia joutsenia. Jos löydämme yhdenkin mustan joutsenen, tiedämme, että teoria on epätosi. Jos emme löydä, teoria pysyy voimassa – mutta emme voi koskaan sanoa, että se on lopullisesti tosi. Popper kutsuu tätä falsifikationismiksi: tiede etenee testaamalla teorioita ja kumoamalla vääriä.

Tämä lähestymistapa käyttää deduktiota, koska testaamme teorian loogisia seurauksia. Esimerkiksi: jos teoria sanoo "kaikki joutsenet ovat valkoisia", deduktiivisesti seuraa, että mustia joutsenia ei saa olla. Jos löytyy yksikin musta joutsen, teoria romahtaa kasaan.

Ero Popperin ja Humen ongelmien välillä

Tässä kohtaa on tärkeää erottaa Popperin näkemys toisesta kuuluisasta filosofisesta pulmasta, Humen ongelmasta.

• Humen ongelma: Skottiempiristi David Hume kysyi, miksi uskomme, että tulevaisuus on samanlainen kuin menneisyys. Esimerkiksi: miksi luotamme siihen, että aurinko nousee huomenaamuna vain siksi, että se on noussut joka päivä tähän asti? Hume huomautti, ettemme voi loogisesti todistaa tätä – se on vain tapa tai uskomus, ei varma tieto. Tämä skeptisyys koskee kaikkea, mikä perustuu kokemukseen.
• Popperin näkemys: Popper ei yritä vastata Humen kysymykseen. Hän ei selitä, miksi luotamme luonnonlakien pysyvyyteen. Sen sijaan hän keskittyy tieteen menetelmään: tiede voi edetä testaamalla teorioita deduktiivisesti ja kumoamalla vääriä, vaikka emme voi olla varmoja siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Yhteenveto eroista:

• Hume kysyy: "Miksi voimme luottaa siihen, että luonto toimii jatkossakin samoin?" (syvä filosofinen ongelma).
• Popper sanoo: "Tiede ei tarvitse induktiota – voimme edetä testaamalla ja kumoamalla teorioita." (käytännöllinen ratkaisu tieteelle).

Popper ei siis pyri ratkaisemaan Humen ongelmaa, vaan ohittaa sen tarjoamalla tavan, jolla tiede voi toimia ilman induktiota.

Yhteenveto

Popperin falsifikationismi on hyödyllinen, koska se kannustaa tiedettä olemaan kriittistä ja testaamaan teorioita rohkeasti. Se auttaa erottamaan tieteelliset teoriat (jotka voidaan kumota) ei-tieteellisistä väitteistä (joita ei voi testata). On kuitenkin huomattava, että Popper ei vastaa Humen syvälliseen kysymykseen siitä, miksi luotamme luonnon säännönmukaisuuteen – hän vain pyrkii tarjoamaan tieteelle työkalut edetä epävarmuuden keskellä.

Humen ongelman ”täydellinen” muotoilu

Viimeistellessäni tätä kirjoitusta muistin, että Quentin Meillassoux’n teoksesta Äärellisyyden jälkeen löytyy Humen ongelman ”täydellinen” muotoilu:

”Sen klassinen muotoilu on seuraava: onko mahdollista osoittaa, että samat syyt saavat tulevaisuudessa aikaan samat seuraukset ceteris paribus eli silloin kun kaikki asiat säilyvät muutoin samoina? Toisin sanoen onko mahdollista todistaa, että keskenään samanlaisissa olosuhteissa ilmiötason seuraukset ovat samoja kuin menneisyydessä? Humen asettama kysymys koskee kykyämme osoittaa, että fysikaaliset lait säilyvät tulevaisuudessa samoina kuin mitä ne ovat juuri nyt, eli kykyämme osoittaa kausaalisuhteen välttämättömyys.”

Ja lopuksi TÄRKEÄ pointti:

Väittäessämme, että A on B:n syy, emme ainoastaan väitä, että A esiintyy aina ennen B:tä, vaan väitämme samalla, että A ja B liittyvät toisiinsa kausaalisesti välttämättömällä tavalla. Välttämättömyys ei kuitenkaan ole aistein havaittavissa, joten kysymys oikeutuksesta käyttää kausaliteetin käsitettä on edelleen polttava.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)