Jordan Peterson ja hummerit – neurokemiallinen totuus vai retorinen koukku?

 

Kuvittele hummeri, sakset tanassa, häntä pystyssä, valmiina ottamaan kruunun. Nyt kuvittele itsesi samassa asennossa – hartiat taaksepäin, leuka ylhäällä, dominoimassa elämän hierarkioita. Tämä on Jordan Petersonin, psykologian rocktähden, kuuluisa hummerivertaus, joka räjähti legendaksi British GQ:n haastattelussa (2018). Peterson väittää, että ihmisten ja hummerien neurokemiallinen “perusrunko” on samankaltainen: serotoniini ohjaa hierarkioita molemmilla, joten voittajat kukoistavat ja häviäjät vajoavat. Mutta pitääkö väite paikkansa vai onko tämä karismaattinen koukku, joka lumoaa muttei kestä kriittistä katsetta? Tässä analyysissä sukellan neurotieteeseen, evoluutiobiologiaan ja psykologiaan purkaakseni Petersonin hummerisaagan – ja paljastan, mitä se opettaa meille itsestämme.  

Serotoniinin sakset: Neurotieteellinen totuus

Petersonin väite on, että serotoniini on hierarkioiden kemiallinen moottori, joka toimii samalla tavalla hummereilla ja ihmisillä. Hän on osittain oikeassa. Hummeritutkija Edward Kravitz osoitti, että serotoniinin pistäminen hummeriin tekee siitä aggressiivisen ja dominoivan – sakset leviävät, häntä nousee, ja se on valmis taistoon. Ihmisillä serotoniini säätelee mielialaa, aggressiota ja itseluottamusta: SSRI-lääkkeet, kuten Prozac, nostavat serotoniinitasoja, lievittäen ahdistusta ja masennusta. Petersonin neuvo “seiso suorassa, hartiat taaksepäin” nojaa tähän: ryhdikäs asento voi signaloida dominanssia ja nostaa serotoniinia, kuten tutkimukset vihjaavat.

Mutta tässä tulee koukku: Peterson liioittelee väittäessään, että neurokemiallinen perusrunko on “niin samankaltainen, että masennuslääkkeet toimivat hummereilla”. Prozac vaikuttaa hummerien serotoniinireseptoreihin, mutta tekee niistä aggressiivisempia, ei “onnellisia”, kuten hän implikoi. Ihmisten aivot, limbisen järjestelmän ja prefrontaalisen korteksin (PFC) kera, ovat paljon monimutkaisemmat. Neurotieteilijä Leonor Gonçalves osuu naulan kantaan: hummerin aivot ovat “Nokian Snake-peli”, ihmisen aivot “lisätyn todellisuuden pelissä”. Serotoniinin perusmekanismi on samankaltainen, mutta sen ilmentymä ja konteksti eroavat kuin meri ja manner.

Petersonin serotoniiniväite pitää osin paikkansa, mutta hänen yksinkertaistuksensa sivuuttaa ihmisaivojen neuroplastisiteetin ja PFC:n roolin, jotka moduloivat hierarkioita monimutkaisemmin kuin hummerien hermopäätteet. Tämä muistuttaa Avicennan “leijuvaa ihmistä”: tietoisuus on enemmän kuin pelkkää biologiaa (Tästä aiheesta on tulossa erillinen kirjoitus).

Evoluution sudenkuoppa: Ovatko hummerit sukulaisiamme?

Peterson väittää, että ihmiset ja hummerit jakavat yhteisen esi-isän noin 350 miljoonaa vuotta sitten, mikä selittää serotoniinipohjaisten hierarkioiden samankaltaisuuden. Tässä hän kompastuu. Ihmisten (vertebraattien) ja hummerien (äyriäisten) evoluutiohaarat erosivat vähintään 500 miljoonaa vuotta sitten Kambrikauden räjähdyksessä, ja yhteinen esi-isä oli alkeellinen, madonkaltainen olento ilman kehittyneitä hierarkioita. Petersonin aikajana on väärä, ja hänen väitteensä yhteisestä perimästä ontuu. Hummerien ja ihmisten hierarkiat ovat konvergentin evoluution tulos: serotoniini kehittyi itsenäisesti samankaltaisiin tehtäviin, koska molemmat lajit kohtaavat sosiaalisia haasteita.

Evoluutiobiologi PZ Myers kutsuu väitettä “hilariously misinformed”, koska Peterson sekoittaa konvergentin ja divergentin evoluution. Jos hierarkiat ovat “luonnollisia” hummerien vuoksi, miksi emme ota mallia bonoboista, jotka ratkaisevat konfliktit egalitaarisesti, tai mehiläisistä, joissa kuningatar hallitsee? Petersonin hummerivertaus on retorinen koukku, ei evoluution oppikirja.

Hierarkioiden psykologia: Luonnollista vai rakennettua?

Petersonin ydinväite on, että serotoniini ohjaa hierarkioita, joten ne ovat “luonnollisia” eivätkä pelkkiä sosiaalisia konstruktioita. Psykologisesti hän on osin oikeassa: serotoniini vaikuttaa itseluottamukseen ja sosiaaliseen asemaan. Tutkimukset osoittavat, että serotoniinin lisääminen voi lisätä dominoivaa käyttäytymistä, ja “power posing” voi psykologisesti boostata itsetuntoa. Mutta Peterson yksinkertaistaa liikaa: ihmisten hierarkiat eivät ole pelkän biologian sanelemia, vaan kulttuurin, kasvatuksen ja yhteiskunnan muovaamia. “Stereotype threat” -ilmiö osoittaa, että sosiaaliset odotukset voivat laskea serotoniinitasoja, jos uskot olevasi “häviäjä”.

Petersonin väite hierarkioiden “väistämättömyydestä” on saanut kritiikkiä, koska se voi oikeuttaa epätasa-arvoa. Jos hierarkiat ovat “luonnollisia”, miksi kyseenalaistaa sukupuoli- tai luokkaeroja? Ihmisaivojen neuroplastisuus antaa meille vapauden muokata hierarkioita – toisin kuin hummerit, me voimme rakentaa yhteisöjä, joissa empatia ja yhteistyö voittavat sakset.

Petersonin psykologinen pointti pitää osin paikkansa, mutta hänen reduktionisminsa sivuuttaa sosiaalipsykologian, kuten Banduran sosiaalisen oppimisen teorian. Kuten Raskolnikov oppi, yksilön valinnat voivat haastaa “luonnolliset” rakenteet.

Petersonin opetus: Voima vai ansa?

Petersonin hummerivertaus on kiehtova, mutta enemmän show’ta kuin tiedettä. Hän on oikeassa siinä, että serotoniini vaikuttaa sosiaaliseen käyttäytymiseen, ja hänen “seiso suorassa” -neuvonsa voi boostata itseluottamusta – mutta neurokemiallinen perusrunko ei ole niin samankaltainen kuin hän väittää. Hummerien ja ihmisten aivot eroavat kuin Nokia 3310 ja iPhone, ja hierarkiat ovat ihmisillä kulttuurin, ei pelkän biologian, tulos. Petersonin vertaus on retorinen koukku, joka lumoaa, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua – ja juuri siksi se on oppitunti kriittisestä ajattelusta.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)