Jeesus historian valokeilassa: Mitä Raamatun ulkopuoliset lähteet kertovat?

 

Kun puhutaan Jeesuksesta, Raamattu on tietysti se ykköslähde, joka maalaa kuvan Nasaretin miehestä – profeetasta, opettajasta, ihmeidentekijästä ja kristityille omnipotentin jumalolennon inkarnaatiosta. Mutta entä jos suljemme Raamatun kannet ja kurkistamme, mitä muut sen ajan kirjoittajat sanoivat? Millaisena Jeesus näyttäytyy historian reunamerkinnöissä, roomalaisten ja juutalaisten kynistä? Tässä artikkelissa sukellan Raamatun ulkopuolisiin lähteisiin, jotka mainitsevat Jeesuksen. Käyn läpi, mitä nämä tekstit sanovat, ovatko ne aitoja ja mitä vinoumia niissä saattaa piillä.

Flavius Josephus: Juutalaishistorioitsija roomalaisessa paidassa

Flavius Josephus (n. 37–100 jKr.) on kuin antiikin aikakauden bestseller-kirjailija, jonka teokset Juutalaisten muinaishistoria ja Juutalaissodan historia ovat aarreaitta 1. vuosisadan Palestiinan tapahtumista. Jeesus mainitaan kahdessa kohdassa hänen teoksissaan, mutta niiden aitous on saanut tutkijat raapimaan päätään jo vuosisatojen ajan.

Maininta 1: Testimonium Flavianum (Juutalaisten muinaishistoria, Kirja 18, Luku 3, 63–64)

Suomennos:

"Noihin aikoihin eli Jeesus, viisas mies, jos häntä ylipäänsä voi kutsua mieheksi. Hän oli näet ihmeellisten tekojen tekijä, opettaja ihmisille, jotka ottivat totuuden vastaan ilolla, ja hän sai seuraajikseen monia juutalaisia sekä myös monia kreikkalaisia. Tämä oli Kristus. Ja vaikka Pilatus, meidän johtavien miesten kehotuksesta, tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi, eivät ne, jotka alun perin rakastivat häntä, lakanneet [tekemästä niin]. Sillä hän ilmestyi heille kolmantena päivänä jälleen elävänä, kuten jumalalliset profeetat olivat ennustaneet tämän ja monia muita ihmeellisiä asioita hänestä. Ja tähän päivään asti kristittyjen heimo, joka on nimetty hänen mukaansa, ei ole kadonnut."

Tämä niin sanottu Testimonium Flavianum on lyhyt mutta painava katkelma, joka tiivistää Jeesuksen elämän, opetukset, ristiinnaulitsemisen ja kristittyjen liikkeen synnyn. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta – ja siinä piilee ongelma.

Aitouden analyysi:

Testimonium on tutkijoiden keskuudessa kuin kuuma peruna. Ensinnäkin, ilmaukset kuten “Tämä oli Kristus” ja viittaus ylösnousemukseen haiskahtavat kristilliseltä lisäykseltä. Josefus oli juutalainen, joka ei tunnustanut Jeesusta Messiaaksi, joten miksi hän kirjoittaisi näin ylistävästi? Toisaalta katkelma sopii kontekstiin, sillä se sijoittuu Pilatuksen ajan tapahtumien kuvaukseen. Monet tutkijat uskovat, että Josefus kirjoitti lyhyemmän, neutraalimman version Jeesuksesta, mutta kristityt kopioijat (esim. 3.–4. vuosisadalla) maustoivat tekstiä omilla uskomuksillaan.

Esimerkiksi arabiankielinen versio Testimoniumista on hillitympi: siinä Jeesus on viisas opettaja, joka ristiinnaulittiin, ja hänen seuraajansa uskoivat hänen nousseen kuolleista, mutta kristilliset korostukset puuttuvat. Tämä tukee teoriaa, että alkuperäinen teksti oli neutraali, mutta sitä muokattiin myöhemmin. Origenes (3. vuosisata) viittaa Josefuksen maininneen Jeesuksen, mutta ei siteeraa Testimoniumia sellaisena kuin me sen tunnemme, mikä vahvistaa muokkaushypoteesia.

Vinoumat:

Josefuksen tarina itsessään on kuin antiikin saippuaooppera: hän oli juutalainen pappi, joka loikkasi roomalaisten puolelle juutalaissodan (66–73 jKr.) aikana ja otti nimen Flavius keisari Vespasianuksen kunniaksi. Hänen kirjoituksensa on suunnattu roomalaiselle yleisölle, joten hän saattoi pehmentää tai korostaa asioita pitääkseen roomalaiset tyytyväisinä. Jeesuksen maininta on lyhyt, joten se ei vaikuta propagandistiselta, mutta hänen neutraali tai positiivinen sävynsä voi heijastaa halua välttää kristittyjen loukkaamista – varsinkin, jos hän kirjoitti Roomassa, missä kristityt alkoivat saada jalansijaa. Toisaalta, jos kristityt muokkasivat tekstiä, vinouma on heidän, ei Josefuksen.

Maininta 2: Jaakobin tapaus (Juutalaisten muinaishistoria, Kirja 20, Luku 9, 200)

Suomennos:

"Ja [ylipappi Ananus] tuomitsi Jeesuksen, jota kutsutaan Kristukseksi, veljen, nimeltään Jaakob, sekä muutamia muita lain rikkomisesta ja antoi heidät kivittää."

Tämä lyhyt maininta vuodelta 62 jKr. kuvaa Jaakobin, Jeesuksen veljen, teloitusta. Josefus keskittyy Ananuksen kiistanalaisiin toimiin, jotka johtivat hänen erottamiseensa ylipapin virasta. Jeesus mainitaan ohimennen, ikään kuin hänen henkilöllisyytensä olisi jo tuttu.

Aitouden analyysi:

Tätä katkelmaa on lähes yksimielisesti pidetty aitona. Se on lyhyt, neutraali ja käyttää ilmausta “jota kutsutaan Kristukseksi”, mikä sopii Josefuksen objektiiviseen tyyliin. Varhaiset kristityt, kuten Origenes, viittaavat tähän kohtaan, joten se oli olemassa ennen mahdollisia muokkauksia. Tekstin aitoutta tukee myös se, että se ei ylistä Jeesusta tai kristittyjä, vaan keskittyy Ananuksen toimintaan. Ainoa kiistakysymys on, voisiko “Kristus”-termi olla lisäys, mutta useimmat tutkijat pitävät sitä alkuperäisenä, koska se oli yleinen tapa viitata Jeesukseen ilman uskonnollista sitoutumista.

Vinoumat:

Tässäkin Josefuksen roomalaismyönteisyys näyttää ilmeiseltä, sillä hän kritisoi Ananusta, mikä saattoi miellyttää roomalaisia, jotka halusivat pitää Juudean vakaana. Jeesuksen maininta on kuitenkin niin ohimenevä, että se tuskin heijastaa tietoista agendaa. Josefuksen loikkaus roomalaisten leiriin ei näy tässä tekstissä, mutta hänen yleinen halunsa tasapainoilla juutalaisten ja roomalaisten intressien välillä saattoi tehdä hänestä varovaisen kristittyihin liittyvissä kommenteissa.

Tacitus: Roomalainen kynäilijä ja kristittyjen piina

Seuraavaksi hyppäämme Roomaan ja historioitsija Tacituksen (n. 56–120 jKr.) teokseen Annales (kirjoitettu n. 116 jKr.). Tacitus oli tunnettu pisteliäästä tyylistään ja kriittisyydestään kaikkea kohtaan, mikä haiskahti korruptiolta tai taikauskolta.

Suomennos (Annales, Kirja 15, Luku 44):

"Nero sysäsi syyn [Rooman tulipalosta] ja rankaisi ankarimmin kristittyjä, joita kansa vihasi heidän hirmutekojensa vuoksi. Heidän nimensä tulee Kristuksesta, jonka prokuraattori Pontius Pilatus teloitti Tiberiuksen aikana. Tämä vahingollinen taikausko tukahdutettiin hetkeksi, mutta se puhkesi jälleen esiin, ei vain Juudeassa, missä pahuus sai alkunsa, vaan myös Roomassa, jonne kaikki kauheat ja häpeälliset asiat virtaavat ja saavat suosiota."

Tacitus kuvaa Rooman suurta tulipaloa vuonna 64 jKr. ja keisari Neron yritystä syyttää siitä kristittyjä. Jeesus mainitaan ohimennen, kun Tacitus selittää kristittyjen alkuperää. Hän vahvistaa Jeesuksen teloituksen Pilatuksen toimesta ja kristinuskon leviämisen.

Aitouden analyysi:

Tacituksen mainintaa pidetään laajasti aitona. Ensinnäkin hänen vihamielinen asenteensa kristittyjä kohtaan (“vahingollinen taikausko”) tekee kristillisestä lisäyksestä epätodennäköisen. Toiseksi Tacitus oli huolellinen historioitsija, joka käytti virallisia lähteitä, kuten roomalaisia arkistoja. Hänen mainintansa Pilatuksesta ja Tiberiuksesta on historiallisesti tarkka, ja termi “Kristus” (ei “Jeesus”) sopii roomalaiseen tapaan viitata liikkeiden perustajiin. Ainoa pieni epäily liittyy siihen, voisiko “Kristus” olla myöhempi lisäys, mutta käsikirjoitukset eivät tue tätä, ja Tacituksen tyyli on yhtenäinen. Maininta on siis todennäköisesti aito.

Vinoumat:

Tacitus oli roomalainen aristokraatti, joka halveksi “vieraita” uskontoja, joten hänen kielteinen sävynsä kristittyjä kohtaan ei yllätä. Hänen kuvauksensa Jeesuksesta on neutraali, mutta kristittyjen “hirmuteot” voivat heijastaa roomalaista ennakkoluuloa tai huhuja. Tacitus ei todennäköisesti tuntenut Jeesusta hyvin, joten hänen tietonsa perustuivat todennäköisesti virallisiin raportteihin tai yleiseen tietoon Roomassa.

Suetonius: Keisarin elämäkerta ja ohimenevä vihje

Suetonius (n. 69–122 jKr.), toinen roomalainen historioitsija, mainitsee mahdollisesti Jeesuksen elämäkerrassaan Kahdentoista keisarin elämä (kirjoitettu n. 121 jKr.).

Suomennos (Claudius, Luku 25):

"[Keisari Claudius] karkotti Roomasta juutalaiset, jotka jatkuvasti aiheuttivat levottomuuksia Chrestuksen yllytyksestä."

Tämä viittaa juutalaisten karkotukseen Roomasta noin vuonna 49 jKr. “Chrestus” on todennäköisesti väärinkirjoitettu muoto sanasta “Christus” (Kristus), ja monet tutkijat uskovat, että kyseessä on Jeesus, jonka seuraajat aiheuttivat kiistoja juutalaisten keskuudessa.

Aitouden analyysi:

Maininta on lyhyt ja epämääräinen, mutta sitä pidetään yleisesti aitona, koska Suetonius ei osoita kristillistä agendaa. “Chrestus” oli yleinen nimi, joten on mahdollista, että kyseessä on eri henkilö, mutta konteksti (juutalaiset ja uskonnolliset kiistat) tukee tulkintaa, että kyseessä on Jeesus. Apostolien teot (18:2) vahvistavat Claudiuksen karkotuksen, joten historiallinen tausta on uskottava. Ainoa epäily liittyy siihen, voisiko “Chrestus” viitata johonkin muuhun hahmoon, mutta tämä vaikuttaa vähemmän todennäköiseltä.

Vinoumat:

Suetonius kirjoitti keisarien elämäkertoja, joten hänen fokuksensa oli Claudiuksessa, ei Jeesuksessa. Hänen lyhyt mainintansa ei sisällä selvää vinoumaa, mutta termi “levottomuudet” heijastaa roomalaista näkökulmaa, jossa uskonnolliset kiistat nähtiin uhkana järjestykselle. Suetonius ei todennäköisesti tiennyt Jeesuksesta paljon, joten hänen tietonsa perustuivat huhuihin tai raportteihin.

Plinius nuorempi: Kristittyjen outo lahko

Plinius nuorempi (n. 61–113 jKr.), roomalainen kuvernööri, mainitsee kristityt kirjeessään keisari Trajanukselle (Kirjeet, Kirja 10, Kirje 96, kirjoitettu n. 112 jKr.).

Suomennos:

"[Kristityt] vakuuttivat, että heidän koko rikoksensa tai erehdyksensä oli siinä, että heillä oli tapana kokoontua tiettynä päivänä ennen aamunkoittoa ja laulaa hymniä Kristukselle kuin jumalalle, ja vannoa vala olla tekemättä pahaa, olla varastamatta, ryöstämättä tai pettämättä lupauksiaan."

Plinius kirjoittaa Bithynian kuvernöörinä ja kysyy neuvoa, miten käsitellä kristittyjä, jotka kieltäytyivät uhraamasta roomalaisille jumalille. Jeesusta ei mainita suoraan, mutta “Kristus” on keskeinen hahmo kristittyjen palvonnassa.

Aitouden analyysi:

Tämä kirje on kiistatta aito, sillä Pliniuksen kirjeet ovat hyvin säilyneitä ja hänen tyylinsä on tunnistettavissa. Maininta Kristuksesta on ohimenevä, mutta se vahvistaa, että kristityt palvoivat Jeesusta jumalana jo 2. vuosisadan alussa. Koska Plinius ei tuntenut kristinuskoa syvällisesti, hänen tietonsa perustuivat kuulusteluihin, joten teksti on luotettava aikalaiskuvaus kristittyjen käytännöistä.

Vinoumat:

Plinius suhtautui kristittyihin epäluuloisesti, mutta hänen sävynsä on utelias eikä vihamielinen. Hänen näkökulmansa on roomalainen: kristityt olivat outo lahko, joka uhmasi perinteitä. Hänen mainintansa Kristuksesta on neutraali, mutta heijastaa roomalaista välinpitämättömyyttä “barbaarisia” uskontoja kohtaan.

Muut lähteet: Hiljaisuus ja huhut

On syytä mainita, että monet muut 1. vuosisadan lähteet, kuten Philon Aleksandrialainen tai Seneca, eivät mainitse Jeesusta. Tämä ei ole yllättävää: Jeesus oli aikanaan marginaalinen hahmo, ja kristinusko alkoi saada laajempaa huomiota vasta 2. vuosisadalla. Myöhemmät lähteet, kuten 2. vuosisadan juutalaiset tekstit (esim. Talmud), viittaavat Jeesukseen, mutta ne ovat poleemisia ja myöhäisiä, joten niiden historiallinen arvo on vähäinen.

Lopuksi

Raamatun ulkopuoliset lähteet – Josephus, Tacitus, Suetonius ja Plinius – piirtävät kuvan Jeesuksesta, joka oli historiallinen hahmo, viisas opettaja, joka ristiinnaulittiin Pilatuksen toimesta ja jonka seuraajat muodostivat kasvavan liikkeen. Näiden tekstien aitous vaihtelee: Josefuksen Testimonium on todennäköisesti osin muokattu, mutta Jaakobin maininta on vankka; Tacitus ja Plinius ovat luotettavia, ja Suetonius tarjoaa vihjeen. Vinoumat heijastavat kirjoittajien kontekstia: Josefuksen roomalaismyönteisyys, Tacituksen ja Suetoniuksen elitismi ja Pliniuksen hallinnollinen näkökulma.

Nämä lähteet eivät kerro Jeesuksen jumaluudesta tai opetuksista, mutta ne vahvistavat hänen olemassaolonsa ja vaikutuksensa. Ne ovat kuin historian murusia, jotka muistuttavat meitä: Jeesus ei ollut vain uskonnon ikoni, vaan myös mies, joka jätti jälkensä ajanlaskumme alkuun.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)