Varjon koodi – Osa 5: Viimeinen askel (novelli)

 

Elias käveli pitkin Bulevardia, syysaamu oli raikas ja lehtiä pyöri tuulessa. Hänen mielensä oli täynnä rivejä: koodia, suunnitelmia, Annan kasvoja. Punavuoren teknologiabunkkerissa hänen ansansa odotti valmiina – ohjelma, joka vuotaisi Annan startupin, NeuraNestin, pimeät datakaupat. Viesti oli jo muotoiltu, valmiina leviämään X:ltä Redditin syövereihin, anonyymin whistleblowerin nimissä. Se tulee olemaan täydellinen isku: Annan maine romahtaisi, hänen rahoittajansa vetäytyisivät ja ehkä poliisikin kiinnostuisi. Mutta jotain painoi Eliaksen rintaa, jotain, mitä hän ei ollut odottanut: epäilys.

Hän pysähtyi suojatien eteen, ja siinä se tapahtui. Nainen, ehkä 26-vuotias, blondi ja hymyilevä, törmäsi häneen vahingossa ja hänen kassinsa putosi maahan. Kirjoja ja papereita levisi asfaltille – opettajan tavaraa, vihkoja täynnä punakynämerkintöjä.
– Voi ei, anteeksi! nainen henkäisi ja kumartui keräämään tavaroitaan. Hänen kasvonsa olivat avoimet, silmät siniset ja vilpittömät.

Elias kumartui auttamaan, nostaen maasta kirjan, jossa oli tarra: Helsingin normaalilyseo.
– Ei hätää, hän sanoi ja ojensi kirjan. – Opettaja?

– Joo, yläasteen biologiaa ja maantiedettä, nainen vastasi, ujosti hymyillen. – Laura, muuten.

– Elias, hän sanoi, ja hetken he vain katsoivat toisiaan. Lauran katseessa oli jotain, mitä Elias ei ollut nähnyt pitkään aikaan: lämpöä, joka ei vaatinut mitään vastineeksi.

– Kiitos avusta, Laura sanoi ja kohotti kassiaan. – Nähdään!

Hän kiirehti pois, ja Elias jäi katsomaan hänen peräänsä. Jotain hänen yksinkertaisessa olemuksessaan – farkut, villapaita, ei meikkiä – sai Eliaksen tuntemaan piston. Laura oli kuin muistutus maailmasta, jota hän ei enää tuntenut. Maailmasta ennen vankilaa, ennen kostoa.

Hänen puhelimensa värisi taskussa. Viesti Sofialta:

Perjantai-ilta, Olo-ravintola, klo 20. Oletko mukana?

Elias tuijotti viestiä. Sofian kasvot välähtivät hänen mieleensä: terävät, lumoavat, vaaralliset. Hän epäröi, mutta jokin Sofiassa veti häntä puoleensa – ehkä se, että hän oli yhtä rikki kuin Elias itse.

Olen mukana, hän vastasi ja painoi puhelimen taskuun.

---

Palattuaan asuntoonsa Elias uppoutui bunkkeriinsa. Monitorit loistivat, ja Varjo-sovellus oli auki. Hän oli viimeistellyt suunnitelman Annan kaatamiseksi: whistleblower-profiili julkaisisi datavuodon tänä iltana, kello 22.00, kun Twitterin algoritmit olisivat vilkkaimmillaan. Hashtag #NeuraNestSkandaali oli jo valmiina, ja Elias oli istuttanut vihjeitä Redditin teknologiafoorumeille. Jäkä oli hoitanut fyysisen puolen: droonitallenne Annan tapaamisesta hämärän datavälittäjän kanssa oli valmiina lisämateriaaliksi, jos vuoto ei riittäisi.

Jäkä istui nurkassa, selaillen puhelintaan. Hänen kasvonsa olivat tavallista vakavammat.
– Oletko varma tästä? hän kysyi. – Kun painat nappia, ei ole paluuta.

Elias nyökkäsi, mutta hänen sormensa lepäsi näppäimistöllä, liikkumatta. Hän näki Annan kasvot, ei sellaisina kuin ne olivat oikeussalissa, vaan sellaisina kuin ne olivat ennen: nauravina, kun he olivat istuneet Kallion kahvilassa, koodanneet yhdessä läpi yön, jakaneet unelmia maailman pelastamisesta. Oliko hän todella pettänyt hänet? Vai oliko hän vain pelinappula, kuten Elias oli ollut?

– Mitä helvettiä, boss? Jäkä ärähti, nousten seisomaan. – Älä nyt ala pehmoilemaan. Se nainen heitti sut vankilaan. Hän varasti sun työsi. Hän ei ansaitse sääliä.

Elias käänsi katseensa Jäkään.
– Entä jos hän ei tiennyt? Entä jos Markus manipuloi häntä?

Jäkä nauroi, ääni kova ja kylmä.
– Manipuloi? Herää, helvetti! Hän valitsi puolensa. Ja nyt sinä valitset omasi. Paina sitä nappia tai mä painan sun puolesta!

Elias tunsi, miten hänen sydämensä löi nopeammin. Hän katsoi monitoria, jossa whistleblower-profiilin viesti odotti: NeuraNest myy asiakkaidensa dataa pimeillä markkinoilla. Todisteet alla. Linkki johtaisi Annan sähköposteihin, hänen sopimuksiinsa, hänen petokseensa. Se tuhoaisi hänet.

Hän muisti Lauran, opettajan, joka oli hymyillyt hänelle Bulevardilla. Hänen vilpittömyytensä oli kuin peili, joka näytti Eliaksen oman pimeyden. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Oliko kosto sen arvoista, jos hän samalla myisi sielunsa paholaiselle?

Mutta sitten hän muisti vankilan, sellin kylmät seinät, Annan katseen oikeussalissa. Hän muisti, miten hänen elämänsä oli revitty palasiksi. Hänen sormensa liikahti.

– Teen tämän, hän sanoi, hiljaisella mutta päättäväisellä äänellä. – Mutta teen sen minun tavallani.

Hän painoi enteriä. Viesti lähti liikkeelle, bitti bitiltä, verkon halki. Kello oli 21.59. Minuutti, ja maailma näkisi Annan sellaisena kuin Elias oli hänet nähnyt: petturina.

Mutta kun monitorit vilkkuivat ja Jäkä nyökkäsi hyväksyvästi, Elias tunsi tyhjyyden. Hän oli odottanut voitonriemua, mutta sen sijaan mieleen nousi kysymys: oliko Anna todella hänen vihollisensa? Vai oliko peli suurempi kuin hän oli tajunnut?

Hänen puhelimensa värisi. Varjo-sovelluksessa oli viesti:

Hyvin tehty, Elias. Mutta muista: jokainen siirto muuttaa lautaa. Ole valmis siihen, mitä Anna tekee seuraavaksi.

Elias sulki puhelimen ja katsoi ikkunasta. Helsingin valot heijastuivat märältä kadulta, ja jossain siellä Anna oli, tietämättä, että hänen maailmansa oli juuri alkanut romahtamaan kasaan. Mutta Eliaksen sydämessä oli halkeama, ja hän ei tiennyt, voisiko sitä enää korjata.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)