Varjon koodi, osa 7: Lasinsirpaleiden reunalla

 

Elias istui Punavuoren bunkkerissaan, monitorien sinisen hehkun valaisten hänen kalpeat ja väsyneet kasvonsa. #NeuraNestSkandaali oli räjähtänyt: X:llä oli jo 30 000 postausta, Redditissä kymmeniä ketjuja ja Iltalehti huusi otsikossaan: ”Startup-skandaali syvenee: Kuka on NeuraNestin takana?” Annan kasvot vilkkuivat uutisissa, hänen lausuntonsa oli muuttunut epätoivoiseksi: ”Olen uhri, kuten tekin.” Elias oli saanut, mitä halusi. Mutta miksi hänen rintaansa puristi?

Hän nojasi tuoliinsa, kädet vapisten. Hänen mielensä oli myrsky, kuin Dostojevskin romaanista repäisty: voitonriemu ja syyllisyys taistelivat, repivät häntä kahtia. Hän oli tuhonnut Annan – naisen, joka oli kerran ollut hänen ystävänsä, joka oli istunut hänen vieressään Kallion kahviloissa, nauranut hänen vitseilleen, jakanut hänen unelmansa. Oliko hän todella pettänyt hänet? Äänitallenne, jonka hän oli löytänyt – Annan sanat Markukselle: ”Minä luotin sinuun” – kaikuivat hänen päässään. Entä jos Anna oli ollut pelinappula, kuten hän itse?

Mutta sitten hän muisti vankilan, sellin kylmyyden, Annan katseen oikeussalissa. Hän oli valinnut puolensa. Ja Elias oli valinnut omansa. Vai oliko? Hänen katseensa osui puhelimeen, jossa Annan viesti odotti: ”Tiedän mitä teit, Elias. Tavataan huomenna.” Hän ei ollut vastannut. Ei vielä. Hän ei tiennyt, mitä sanoa – tai uskaltaisiko kohdata hänet.

Hänen katseensa siirtyi monitorille, jossa X-myrsky jatkui. Hän oli voittanut, eikö niin? Mutta miksi hän tunsi itsensä syyllisemmäksi kuin koskaan? Hän oli kuin Raskolnikov, joka oli murskannut kirveellä paitsi uhrinsa, myös itsensä. Hänen kätensä tavoitti viskipullon, joka oli jäänyt asunnon design-pöydälle. Hän kaatoi lasin täyteen, mutta se ei riittänyt. Ei alkuunkaan. Hän otti pullon, veti suoraan suusta, ja viski poltteli hänen kurkkuaan. Toinen huikka. Kolmas. Hän tarvitsi jotain, mikä hiljentäisi piinalliset päänsisäiset äänet.

Kello oli 19.15. Hän muisti sen yhtäkkiä: Sofia. Treffit Olo-ravintolassa, kello 20.00. Hänen päänsä oli sumua, mutta jokin Sofian vaarallisessa hymyssä veti häntä puoleensa. Ehkä hän tarvitsi juuri tätä – jotain, mikä veisi hänet pois bunkkerista, pois Annan kasvoista, pois itseään syyttävästä katseesta. Hän kaatoi pullosta vielä kunnon huikat, nousi horjuen ja tilasi taksin.

---

Olo-ravintola oli kuin toisesta maailmasta: kristallikruunut, valkoiset liinat, tarjoilijat, jotka liukuivat äänettömästi. Elias astui sisään, puku ryppyisenä, askel epävakaa. Viski oli tehnyt tehtävänsä: hänen päänsä oli kevyt, mutta sydämensä raskas. Sofia istui nurkkapöydässä, mustassa mekossa, joka kimalteli kuin tähtitaivas. Hänen vihreät silmänsä skannasivat Eliasta, ja hymy oli terävä, mutta siinä oli jotain uutta – uteliaisuutta, ehkä jopa huolta.

– Näytät siltä, kuin olisit juossut maratonin, Sofia sanoi, kun Elias rojahti istumaan. – Tai juonut sellaisen verran.

Elias naurahti säröisellä äänellä.
– Pitkä päivä.

Sofia kallisti päätään, lasi punaviiniä kädessään.
– Pitkä päivä vai pitkä peli? Minä tunnen voittajan, kun näen sellaisen. Ja sinä, Elias, näytät siltä, joka on voittanut jotain suurta... mutta kadottanut jotain muuta.

Elias tunsi, miten hänen vatsansa kääntyi. Sofia näki liikaa. Hän tilasi uuden viskin, vaikka tarjoilijan kulmakarvat nousivatkin.
– Mitä sinä tiedät peleistä? hän kysyi, ääni käheänä.

Sofia nojasi lähemmäs, hänen hajuvetensä sekoittui viskin tuoksuun.
– Tiedän, että pelurit eivät juo näin, elleivät he pelkää jotain. Kuka sinua jahtaa, Elias?

Hänen sanoissaan oli jotain, mikä sai Eliaksen sydämen hakkaamaan. Hän oli humalassa, mutta ei niin humalassa, etteikö olisi huomannut Sofian katseen terävyyttä. Hän oli vaarallinen – mutta juuri nyt Elias ei välittänyt. Hän halusi unohtaa Annan, unohtaa bunkkerin, unohtaa itsensä.

He puhuivat, tai pikemminkin Sofia puhui, ja Elias kuunteli. Sofia kertoi tarinoita yöelämästä, somevaikuttajista, ihmisistä, jotka myivät sielunsa tykkäyksille. Mutta sitten, kesken lauseen, ravintolan ovi avautui, ja Elias näki jotain, mikä sai hänen verensä jähmettymään.

Markus Vainio, GreenWaven perustaja, hänen entinen ystävänsä ja petturinsa, astui sisään. Hänen käsipuolessaan oli Laura “Lau” Virtanen, somevaikuttaja, jonka miljoona seuraajaa oli tehnyt Eliaksesta kansanvihollisen. He eivät nähneet häntä – vielä – mutta heidän läsnäolonsa oli kuin isku kasvoihin. Elias tunsi, miten viski nousi hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.

Sofia huomasi hänen reaktionsa.
– Tunnistatko heidät? hän kuiskasi, melkein innostuneella äänellä. – Kuka tuo on?

Elias ei vastannut. Hänen mielensä oli kaaoksessa. Markus ja Laura, täällä, nyt? Oliko tämä sattumaa? Vai tiesivätkö he jotain? Hänen katseensa osui puhelimeen, jossa Annan viesti oli yhä lukematta: ”Tiedän mitä teit, Elias.” Oliko Anna puhunut heille? Oliko tämä ansa?

Hän nousi horjuen, viski sumensi hänen ajatuksiaan.
– Minun täytyy mennä, hän mutisi.

Sofia tarttui hänen käteensä, kynnet pureutuen ihoon.
– Äläs nyt, Elias, hän sanoi, pehmeällä mutta käskevällä äänellä. – Istu alas. Kerro minulle, mitä on tapahtunut.

Mutta Elias ei kuunnellut. Hän kompuroi kohti uloskäyntiä, sydän hakaten. Hän törmäsi tarjoilijaan, viinilasi kaatui ja rikkoutui lattialle, sirpaleet kimaltelivat valoissa. Kaikki katseet kääntyivät häneen – myös Markuksen ja Lauran.

– Elias? Markus sanoi, ääni täynnä epäuskoa. Lauran silmät laajenivat ja hänen hymynsä hyytyi.

Elias ei jäänyt odottamaan. Hän ryntäsi ulos, märkä Helsinki iski hänen kasvoilleen. Taksi odotti kadulla, mutta ennen kuin hän ehti astua sisään, hän kuuli Sofian äänen takanaan:
– Et voi juosta ikuisesti, Elias!

Hän kääntyi. Sofia seisoi ravintolan ovella, hymy kasvoillaan, mutta hänen silmänsä olivat kylmät. Elias tunsi, miten maailma pyöri hänen ympärillään – viski, syyllisyys, pelko. Hän oli kaatanut Annan, mutta nyt peli oli kääntymässä häntä vastaan.

Hänen puhelimensa värisi taskussa. Varjo-sovellus. Uusi viesti:

Liian myöhäistä perääntyä, Elias. He tietävät. Valmistaudu seuraavaan siirtoon.

Elias nousi taksiin, sydän hakaten. Hän oli voittanut Annan, mutta Markus ja Laura olivat yhä laudalla. Ja Sofia – kuka hän todella oli?

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)