Varjon koodi – Osa 1: Nollapiste (novelli)

 

Helsingin syksy oli harmaa, mutta vankilan seinät olivat vielä harmaammat. Elias istui sellinsä nurkassa, lattian kylmyys tunkeutui ohuiden housujen läpi luihin asti. Hänen sormensa naputtivat näkymätöntä näppäimistöä – vanha tapa, joka oli jäänyt datatieteilijän ajoilta. Kolme vuotta sitten hän oli ollut joku: Elias Niemi, 30-vuotias koodari, joka oli rakentanut tekoälyä startupissa nimeltä GreenWave. He olivat luvanneet pelastaa maailman ilmastonmuutokselta, yksi algoritmi kerrallaan. Nyt hän oli täällä, Kalasataman vankilan sellissä 4B, tuomittuna tietomurrosta, jota ei ollut tehnyt.

Hänen mielensä näytöllä vilisi rivejä: Python-koodia, SQL-kyselyjä, vanhoja projekteja. Kaikki turhaa. Hänen entinen elämänsä oli nollattu, formatoidut kiintolevyt ja poistetut sometilit. Kolme vuotta sitten hän oli ollut somevaikuttajien bestis, saanut kutsuja startup-gaaloihin ja juonut craft-olutta Kallion kuppiloissa. Nyt hänen nimensä oli hashtag, joka tarkoitti petturia. #EliasNiemiGate.

Elias sulki silmänsä. Hän näki yhä uutisotsikot: Suomalainen datanero vuoti maailman johtajien salaisuudet. Hän ei ollut vuotanut mitään. Joku oli lavastanut hänet – joku, joka tiesi, miten hänen koodinsa toimi, miten hänen sormenjälkensä sai näyttämään syylliseltä. Mutta kuka? Ja miksi?

Sellin ovi kolahti. Valo tunkeutui sisään, ja vartija murahti:
– Niemi, vierailija.

Elias nousi hitaasti. Vierailija? Hänen vanhempansa olivat lakanneet käymästä puolen vuoden jälkeen, ja ystävät – no, ne olivat kadonneet jo ennen oikeudenkäyntiä. Hän käveli käytävää pitkin, metalliketjut kalahtelivat nilkoissa. Vierailuhuone oli pieni, lasiseinän takana istui mies, jota Elias ei tuntenut. Harmaantunut tukka, terävät kasvot, puku, joka näytti siltä kuin se olisi tilattu Milanosta. Mies hymyili, mutta hymy ei yltänyt silmiin.

– Kukas sinä olet? Elias kysyi istuessaan.

– Sano minua Kreiviksi, mies vastasi. Ääni oli matala, melkein kuiskaus, mutta siinä oli jotain, mikä sai Eliaksen niskavillat nousemaan. – Minulla on sinulle ehdotus.

Elias naurahti, mutta ääni oli ontto.
– Ehdotus? Olen täällä vielä kaksi vuotta. Minulla ei ole mitään, mitä voisit haluta.

Kreivi kallisti päätään, ikään kuin olisi arvioinut shakkilaudan tilannetta.
– Sinulla on jotain, mitä kukaan ei voi viedä. Aivosi. Ja vihasi.

Elias tuijotti miestä. Hänen sydämensä löi nopeammin, mutta hän ei tiennyt miksi.
– Mitä sinä tiedät minusta?

– Kaiken, Kreivi sanoi. – Tiedän, että sinut lavastettiin. Tiedän, että GreenWaven tietomurto oli vain osa isompaa peliä. Ja tiedän, ketkä sinut pettivät.

Elias tunsi, miten veri pakeni kasvoiltaan. Hän oli yrittänyt unohtaa ne kasvot: Anna, hänen entinen kollegansa ja melkein-rakkaansa, joka oli todistanut häntä vastaan. Markus, startupin perustaja, joka oli heittänyt hänet susille pelastaakseen firman maineen. Ja se somevaikuttaja, Laura “Lau” Virtanen, jonka miljoona seuraajaa oli tehnyt Eliaksesta kansanvihollisen numero 1 – yhdessä yössä.

– Miksi auttaisit minua? Elias kysyi, ääni värisevänä.

Kreivi nojasi lähemmäs lasia.
– Koska minäkin olen ollut siellä, missä sinä olet. Nollapisteessä. Ja koska vihollisillasi on jotain, mitä minä haluan.

Elias nielaisi.
– Mitä sinä sitten tarjoat?

Kreivi työnsi pienen muistitikun lasin ali. Vartija ei huomannut – tai ei välittänyt.
– Tämä on avain. Ota se, ja minä opetan sinut. Pimeän verkon, koodin, pelin. Kun pääset ulos, olet valmis. Et vain kostamaan, vaan muuttamaan kaiken.

Elias tuijotti muistitikkua. Se oli pieni, musta, tuskin kynnen kokoinen. Hän voisi piilottaa sen helposti. Mutta jotain siinä sai hänen vatsansa kääntymään.
– Entä jos en halua pelata sinun peliäsi?

Kreivi hymyili jälleen, ja tällä kertaa hymy oli kylmä.
– Silloin jäät tänne. Ja maailma unohtaa sinut.

---

Seuraavat päivät olivat sumua. Elias piilotti tikun patjansa saumaan ja odotti. Kreivi ei tullut takaisin, mutta hänen sanansa kaikuivat Eliaksen päässä. Tiedän, ketkä sinut pettivät. Yöllä hän näki unia: Annan kasvot, jotka muuttuivat pikseleiksi; Markuksen nauru, joka kaikui serverihuoneessa; Laurasta, joka striimasi suorana Eliaksen tuomiosta ja keräsi satojatuhansia tykkäyksiä.

Viikon kuluttua Elias pääsi vankilan tietokonehuoneeseen. Se oli vitsi – vanhat koneet, joita käytettiin vain työnhakuun tai koulutuksiin. Mutta Elias oli koodari. Hän tiesi, miten koneita puhutellaan. Hän työnsi muistitikun porttiin ja pidätteli hengitystään. Näyttö välähti, ja komentorivi avautui. Ei Windowsia, ei käyttöliittymää, vain musta ruutu ja vihreitä rivejä.

Tervetuloa, Elias. Haluatko aloittaa?

Hänen sormensa vapisi näppäimistöllä. Hän kirjoitti: Kyllä.

Seuraavat tunnit olivat kuin hyppy toiseen todellisuuteen. Tikku sisälsi ohjelman, joka avasi oven pimeään verkkoon – paikkaan, jota Elias oli kuullut vain huhuja. Siellä oli tiedostoja: GreenWaven serverilokeja, sähköposteja, jopa Annan ja Markuksen viestejä. Ja sitten oli jotain muuta: koodi, joka oli hänen omansa, mutta muokattu. Joku oli käyttänyt hänen algoritmejaan murtoon. Joku, joka tunsi hänet.

Elias tunsi, miten viha syttyi uudelleen. Se oli ollut unessa, tukahdutettuna, mutta nyt se paloi. Hän ei ollut syyllinen. Ja hän aikoi todistaa sen.

---

Kuukaudet kuluivat. Kreivin ohjeet tulivat tikun kautta: salattuja viestejä, oppaita, koodinpätkiä. Elias oppi, miten tekoälyä voi käyttää manipuloimaan dataa, luomaan deepfeikkejä, jäljittämään rahavirtoja kryptovaluutoissa. Hän oppi, miten somevaikuttajien algoritmit toimivat, miten niiden seuraajat oli ostettu, miten totuus oli vain yksi tykkäys muiden joukossa.

Kun vapautumisen päivä koitti, Elias astui ulos Kalasataman vankilasta. Helsinki oli sama, mutta erilainen. Ilma haisi sateelta ja pakokaasulta. Kauppatorilla turistit kuvasivat itseään, ja drooneja surisi ilmassa. Elias piti kädessään uutta puhelinta, jonka Kreivi oli lähettänyt. Sen ainoa sovellus oli musta ikoni, jossa luki: Varjo.

Hän avasi sen. Näyttö täyttyi tekstistä:

Olet valmis, Elias. Aloita peli.

Elias katsoi horisonttiin, missä pilvenpiirtäjät kohosivat. Hänen vihollisensa olivat siellä, jossain. Anna, Markus, Laura. He luulivat, että hän oli mennyttä. He olivat väärässä.

Hän painoi näytöllä olevaa nappia. Aloita.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant Ii”)