Varjon koodi – Osa 2: Pimeän rahan peli (novelli)

 

Helsingin yö oli märkä ja sähköinen. Neonvalot heijastuivat lätäköistä Mannerheimintiellä, ja Eliaksen uudet nahkakengät kopsahtelivat asfalttia vasten. Puhelin hänen taskussaan – Kreivin lähettämä, musta ja pelkistetty – oli hänen ainoa omaisuutensa. Tai niin hän oli luullut. Muutama tunti sitten hän oli avannut sovelluksen nimeltä Varjo, ja sen salattu viesti oli muuttanut kaiken:

Tarkista osoite: Kaivokatu 12, kellari. Avaimesi odottaa.

Elias seisoi nyt vanhan kivitalon edessä, Kaivokadun varrella, missä hipsterikahvilat ja pankkikonttorit taistelivat tilasta. Kellarin ovi oli ruosteinen, mutta lukko naksahti auki, kun hän painoi puhelimensa siihen. Sisällä haisi homeelta ja vanhalta metallilta. Pimeydessä odotti laatikko – musta, lukittu, ja siinä oli hänen nimensä kaiverrettuna.

Elias avasi sen varovasti. Sisällä oli jotain, mitä hän ei ollut odottanut: nippu prepaid-kortteja, kiintolevy ja lappu, jossa luki yksinkertaisesti: Aloita peli, Elias. Raha on ensimmäinen askel.

Kiintolevy sisälsi pääsyn kryptovaluuttalompakkoon – Bitcoin, Ethereum, ja jotain, mitä Elias ei tunnistanut, mutta joka näytti arvoltaan miljoonia. Kreivi oli antanut hänelle avaimen pimeään rahaan, mutta myös varoituksen: Tämä on lainaa. Käytä se viisaasti.

Elias ei aikonut tuhlata aikaa. Hän tarvitsi varallisuutta, mutta myös liittolaisia. Kosto ei onnistuisi yksin – ei Annan, Markuksen tai Lauran kaltaisia pelureita vastaan. He olivat suojassa somekuplissaan, rahojensa ja verkostojensa takana. Elias tarvitsi jonkun, joka tunsi pelin likaisen puolen. Joku, joka ei pelännyt.

---

Seuraavana aamuna Elias istui Kallion vanhassa baarissa, joka haisi oluelta ja menneiltä vuosikymmeniltä. Hänen edessään oli kahvi, jota hän ei juonut, ja läppäri, joka oli ostettu edellisenä iltana. Kreivin kiintolevy oli avannut oven pimeään verkkoon, ja Elias oli käyttänyt yön jäljittääkseen sopivan miehen: Jari “Jäkä” Korhonen, entinen palkkasoturi ja satunnainen hakkeri, joka oli istunut vankilassa pari vuotta sitten. Jäkä oli kova, mutta huhujen mukaan luotettava – jos hinta oli oikea.

Elias oli lähettänyt Jäkälle viestin pimeän verkon kautta: Tarvitsen apua. Tapaa minut. Maksan hyvin.

Ovi kolahti, ja Jäkä astui sisään. Hän oli iso, arvet poskessa, tatuoinnit kurkistivat nahkatakin alta. Hänen katseensa oli kuin skanneri, joka luki huoneen sekunneissa. Hän istuutui Eliaksen eteen ja murahti:
– Sinä olet se koodari, joka muka vuoti maailman salaisuudet. Miksi mun pitäisi luottaa suhun?

Elias ei räpäyttänyt.
– Koska minä en vuotanut mitään. Ja koska minulla on jotain, mitä sinä haluat.

Hän työnsi pöydän yli pienen näytön, joka näytti kryptolompakon saldon: 500 000 euroa, valmiina siirrettäväksi. Jäkä nosti kulmaansa, mutta ei vaikuttunut – vielä.

– Mitä sä haluat? Jäkä kysyi.

– Kostan niille, jotka veivät elämäni, Elias sanoi, ääni matalana. – Mutta en tee tätä yksin. Tarvitsen sinua. Joku, joka osaa liikkua varjoissa, hoitaa likaiset työt. Minä annan resurssit – rahat, teknologian, suunnitelman.

Jäkä nojasi taaksepäin, risti kätensä.
– Kosto, vai? Kuka on kohteena?

Elias avasi läppärinsä ja näytti kolme nimeä: Anna Lehto, Markus Vainio, Laura “Lau” Virtanen. Jäkä vihelsi hiljaa.
– Someprinsessa ja startup-miljonääri? Sä et tähtää pieniin. Entä tää Anna?

– Hän oli... Elias nielaisi. – Hän oli ystävä. Kunnes ei ollut.

Jäkä nyökkäsi, ikään kuin olisi kuullut tarinan ennenkin.
– Selvä. Mutta jos teen tämän, teen sen mun tavallani. Ja hinta on kova.

– Nimeä se, Elias sanoi.

Jäkä hymyili, ensimmäistä kertaa.
– Miljoona. Ja auto. Joku nopea, ei mitään sähköromua.

Elias nyökkäsi. – Saat molemmat. Rahat osissa ja auto laitetaan tilaukseen huomenna.

---

Seuraavat viikot olivat Eliakselle kuin shakkipeli, jossa hän oli vasta oppinut siirrot. Kreivin rahoilla hän osti uuden identiteetin – väärennetyt passit, pankkitilit, jopa asunnon Punavuoressa, joka oli täynnä teknologiaa: palvelimia, salattuja yhteyksiä, ja monitoreja, jotka seurasivat somealustoja reaaliajassa. Hän osti Jäkälle luvatun auton – mustan Audi R8:n, joka käänteli päitä, kun Jäkä kurvaili sillä pitkin Helsinkiä.

Mutta raha yksin ei riittänyt. Elias tarvitsi suunnitelman, ja se alkoi datasta. Hän käytti Kreivin antamaa koodia murtautuakseen GreenWaven vanhoihin palvelimiin – ei jäljittääkseen vuotoa, vaan löytääkseen heikkouksia. Hän huomasi, että Markus oli siirtänyt yrityksen rahat kyseenalaisille tileille Caymansaarille. Anna puolestaan oli alkanut pyörittää uutta startupia, joka käytti Eliaksen vanhoja algoritmeja – hänen elämäntyötään – ilman lupaa. Ja Laura? Hän oli rakentanut imperiuminsa valheilla, ostetuilla seuraajilla ja sponsorisopimuksilla, jotka oli rahoitettu hämärillä keinoilla.

Elias alkoi punoa verkkoa. Hän loi deepfake-videon, jossa Markus näytti myöntävän rahanpesun. Se oli vasta harjoitus, mutta se näytti, mihin hän pystyi. Jäkä puolestaan toi peliin katutietoa: hän tunsi ihmisiä, jotka pystyivät jäljittämään fyysisiä kohteita, hakkeroimaan turvakameroita, jopa järjestämään “onnettomuuksia”.

Eräänä iltana, kun Elias ja Jäkä istuivat Punavuoren asunnossa, Jäkä kysyi:
– Mikä on sun päämäärä? Tappaa ne?

Elias katsoi ikkunasta, missä Helsingin valot heijastuivat märältä kadulta.
– En. Haluan, että he menettävät kaiken, kuten minä menetin. Heidän maineensa, rahansa, vapautensa.

Jäkä nyökkäsi. – Kova peli. Mutta mä olen mukana.

Elias avasi Varjo-sovelluksen. Uusi viesti odotti:

Hyvä alku, Elias. Mutta muista: peli ei ole vain kostoa. Se on valtaa. Valitse seuraava siirtosi huolella.

Hän sulki puhelimen ja katsoi Jäkää.
– Aloitetaan Annasta. Hän on heikoin lenkki.

Jäkä virnisti. – Mitä sä tarvitset?

Elias avasi läppärinsä ja alkoi kirjoittaa koodia.
– Kaiken, mitä hänestä löytyy. Ja sitten... me teemme hänestä esimerkin.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)