Varjon koodi – Osa 3: Sirpaleiden tanssi (novelli)

 

Helsingin yö oli elossa, ja Elias tunsi sen sydämensä lyönneissä. Kolmen vuoden vankilapimeyden jälkeen hän oli jälleen vapaa – ei vain sellistä, vaan myös vanhasta itsestään. Hän katseli peiliin Punavuoren asunnossaan: tumma, mittatilaustyönä tehty puku, Rolex Cosmograph Daytona ranteessa, hiukset huolellisesti taaksepäin kammattuna. Kreivin rahoilla hän oli rakentanut uuden Eliaksen, sellaisen, joka ei herättäisi epäilyksiä yökerhoissa tai startup-gaaloissa. Mutta peilin takana, lukitun oven toisella puolella, oli hänen todellinen maailmansa: huone täynnä palvelimia, monitoreja ja salattuja yhteyksiä, joissa Varjo-sovellus odotti seuraavaa siirtoa.

Tänä iltana hän kuitenkin tarvitsi taukoa. Koodirivit ja Jäkän kanssa laaditut suunnitelmat Annan kaatamiseksi pyörivät hänen päässään, mutta hän kaipasi jotain muuta – elämän merkkejä. Hän oli päättänyt suunnata Apollo-yökerhoon, siihen, joka oli noussut somevaikuttajien ja uusrikkaiden lempipaikaksi. Jos hän aikoi kaataa Lauran ja Markuksen, hänen täytyi ymmärtää heidän maailmaansa. Ja ehkä hän voisi nauttia yhdestä illasta ihmisenä.

Apollon valot välkkyivät sinisinä ja purppuraisina, kun Elias astui sisään. Musiikki jytisi, ja väkijoukko oli sekoitus trendikkäitä kaksikymppisiä ja keski-ikäisiä bisnesmiehiä, jotka yrittivät epätoivoisesti ostaa nuoruuttaan takaisin. Elias tilasi viskin baarista ja nojasi tiskiin, tarkkaillen. Hän huomasi heidät heti: Instagram-kuvat elävänä, lasit koholla, nauru, joka oli harjoiteltu kameroita varten. Tämä oli Lauran maailma, mutta Lauraa ei näkynyt. Vielä.

Sitten hän näki hänet.

Nainen liikkui kuin varjo väkijoukossa, mutta jokainen katse kääntyi hänen suuntaansa. Hän oli pieni, tuskin 160-senttinen, mutta hänen läsnäolonsa täytti tilan. Tumma tukka kehysti kasvot, jotka olivat sekä enkelimäiset että vaaralliset: terävät poskipäät, vihreät silmät, jotka tuntuivat näkevän suoraan läpi. Hänen mekkonsa oli musta, tiukka, ja se kimalteli valoissa kuin öinen meri. Hän istuutui Eliaksen viereen baaritiskille ja tilasi siiderin, katsomatta Eliasta kertaakaan.

– Olet uusi täällä, nainen sanoi, äänensävy pehmeä mutta laskelmoiva. Hän käänsi päänsä, ja hymy oli kuin sytytyslanka. – En ole nähnyt sinua ennen.

Elias tunsi, miten hänen pulssinsa kiihtyi. Hän oli odottanut keskustelua, mutta ei tätä.
– Ehkä en vain ole ollut täällä hetkeen, hän vastasi, pitääkseen äänensä tasaisena. – Elias.

– Sofia, nainen sanoi ja ojensi kätensä. Hänen kyntensä olivat pitkät, mustat, ja sormus kimalteli kalliisti. – Mitä mies kuten sinä tekee paikassa kuten tämä?

Elias hymyili, mutta piti korttinsa piilossa.
– Etsin jotain... inspiraatiota.

Sofian nauru oli kuin lasinsirpaleita – kaunis, mutta terävä.
– Inspiraatiota? Täältä? Täällä on vain ihmisiä, jotka myyvät itseään tai ostavat muita.

He puhuivat tunnin, ehkä kaksi. Sofia oli 22, taideopiskelija – ainakin hänen versionsa mukaan – mutta hänen tarinansa oli täynnä aukkoja. Hän tiesi liikaa, liikkui liian sulavasti, ja hänen katseensa oli kuin hakkerin koodi: analysoiva, heikkouksia etsivä. Elias tunsi olevansa shakkilaudalla, mutta ei tiennyt, oliko hän pelaaja vai nappula.

– Mennäänkö jatkoille? Sofia kysyi lopulta, kallistaen päätään. – Sinulla on varmasti kiva kämppä.

Elias epäröi. Hänen asuntonsa oli turvapaikka, teknologiabunkkeri. Mutta Sofia oli jotain, mitä hän ei osannut vastustaa – ei vielä.
– Selvä, hän sanoi. – Mutta vain drinkki.

---

Punavuoren asunto oli kuin suoraan design-lehdestä: valkoiset seinät, minimalistiset huonekalut, lasipöytä, jolla oli viskipullo ja pari taidekirjaa. Elias oli varmistanut, että teknologiabunkkeri – lukittu huone asunnon toisessa päässä – oli näkymätön. Sofia astui sisään, korkojen kopsahdellessa parketilla, ja hänen katseensa liukui huoneen yli kuin etsien jotain.

– Vau... tyylikäs mesta, hän sanoi ja istahti sohvalle, jalat ristissä. – Mistä rahat? Oletko joku startup-miljonääri?

Elias nauroi, mutta piti kasvonsa neutraaleina.
– Sijoituksia. Onni suosi.

Sofia nosti kulmiaan, muttei kysynyt enempää. He joivat, puhuivat, ja Elias tunsi, miten Sofia kaivoi häntä katseellaan. Hän oli lumoava, mutta jotain hänen hymyssään oli vialla – haavoittuvuus, joka paljastui vain hetkeksi, kun hän katsoi pois. Elias tunnisti sen: narsistin tarve olla keskipiste, mutta myös pelko siitä, että joku näkisi läpi.

– Mitä sinä oikeasti haluat, Elias? Sofia kysyi yhtäkkiä, ääni terävänä. – Kukaan ei tule Apolloon vain “tuulettumaan”.

Elias tunsi kylmän väreilyn. Hän oli aliarvioinut Sofian.
– Ehkä haluan vain elää hetken, hän vastasi, mutta tiesi, että Sofia ei ostanut sitä.

Sofia nousi, käveli hänen luokseen ja kumartui lähelle. Hänen hajuvetensä oli makea, melkein huumaava.
– Minä tunnen miehiä kuten sinä, hän kuiskasi. – Sinulla on salaisuus. Ja minä rakastan salaisuuksia.

Elias tunsi, miten hänen kätensä kiristyivät lasin ympärille. Sofia oli vaarallinen – ei vain hänen kauneutensa, vaan hänen tapansa nähdä heikkouksia. Mutta hän tarvitsi jotain juuri nyt: tietoa Lauran ja Markuksen liikkeistä, heidän heikkouksistaan. Ja Sofia, Apollon vakiovieras, saattaisi tietää jotain.

– Entä sinä? Elias kysyi, kääntäen pelin. – Mitä sinä haluat?

Sofian hymy oli voittoisa, mutta hauras.
– Rahaa, hän sanoi suoraan. – Ja jännitystä. Sinä näytät siltä, joka voi tarjota molempia.

---

Seuraavana aamuna Elias istui teknologiabunkkerissaan, Jäkä hänen vieressään. Jäkä oli tuonut mukanaan kahvia ja tiedoston, joka sisälsi Annan uuden startupin rahavirtoja. Mutta Eliaksen ajatukset olivat muualla – Sofiassa.

– Kuka se mimmi oli? Jäkä kysyi, selaillen monitoreja. – Näin, kun lähditte Apollosta. Ei näytä sun tyypiltä.

– Ei olekaan, Elias sanoi. – Mutta hän voi olla hyödyllinen. Hän tuntee Lauran maailman, ehkä Markuksenkin.

Jäkä murahti.
– Varo tuota. Sellaiset muikkelit syövät miehiä aamupalaksi.

Elias nyökkäsi, mutta hänen mielensä oli jo liikkeessä. Hän oli alkanut kaivaa Sofiaa pimeästä verkosta: Sofia Virtanen, ei taideopiskelija, vaan somevaikuttaja, joka oli pudonnut pelistä pari vuotta sitten. Hänen seuraajansa olivat kadonneet, kun sponsorit olivat vetäytyneet skandaalin jälkeen. Sofia oli nälkäinen – rahalle, vallalle, paluulle. Ja Elias oli hänen lippunsa.

Hän avasi Varjo-sovelluksen. Uusi viesti odotti:

Hyvä siirto, Elias. Mutta varo: sirpaleet leikkaavat molempiin suuntiin. Valitse, kenet kaadat ensin – ja kuka kaataa sinut.

Elias sulki puhelimen ja katsoi Jäkää.
– Aloitetaan Annasta. Mutta Sofia... häntä meidän täytyy pitää silmällä.

Jäkä virnisti.
– Sanottu ja tehty. Mutta jos toi mimmi pettää, mä sanon, et varotin.

Elias nyökkäsi, mutta hänen mielensä oli jo askeleen edellä. Sofia oli riski, mutta myös mahdollisuus. Ja peli oli vasta alkanut.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)