Ylen sanapelit ja buddhalaiset munkit – oikeasti hyödyllistä vai rentoutushypeä?

 

Yle on jälleen tarjoillut meille ajankohtaista pohdintaa artikkelissaan ”Älykkyystutkija Markus Jokela: Näin Sanapyramidin kaltaiset pulmapelit kehittävät aivojasi". Erilaiset sanapelit, kuten Sanapyramidi, nostetaan arjen kognitiivisiksi sankareiksi. Artikkeli vertaa näitä pelejä buddhalaisten munkkien hiekkamandaloihin (kuvassa): hetkellinen luominen, hetken ilo ja sitten päästämisen taito. Älykkyystutkija Markus Jokela kehuu pelien kehittävän luovaa ajattelua ja kognitiivista repertuaaria, mutta lupaa myös arjen hyötyjä – ilman pistesaldoa tai stressiä. Kuulostaa houkuttelevalta, eikö totta? Mutta kannattaako tämä kaikki niellä koukkuineen vai esittääkö artikkeli väitteitä heppoisilla perusteilla? Poraudutaan aiheeseen ja katsotaan, pitääkö kiviä kiillottaa vai heittää suoraan mäkeen. 😎

Väite 1: Sanapelit kuin buddhalaiset mandalat – hetken ilo korvaa varaston?

Artikkeli vertaa Sanapyramidin kaltaisia sanapelejä buddhalaisten munkkien hiekkamandaloihin: peli ilmestyy päiväksi, sitä pelataan hetki, ja sitten se katoaa – ei pistesaldoa, ei ahmimista. Markus Jokela näkee tässä hyvän ajatusmallin, joka korostaa kekseliäisyyden ja onnistumisen iloa. Ydinajatus on, että hetkeen keskittyminen tuo arvoa, kuten munkkien meditaatio.

Kritiikki: Mukaansatempaava vertaus, mutta siihen liittyy perustavanlaatuinen ongelma. Buddhalaiset munkit luovat mandaloita meditaation ja irtipäästön harjoittamisena, kun taas sanapelit ovat kognitiivisia haasteita, jotka houkuttelevat ratkaisunhalua. Artikkeli ei selitä, miten päivittäisen pelin katoaminen kehittää irtipäästön taitoa – moni saattaa turhautua, jos ei ratkaise tehtävää. Jokelan oma kokemus ("näinkin tämän olisi voinut ajatella") viittaa positiiviseen asenteeseen, mutta yleistääkö artikkeli tämän kaikkiin pelaajiin? Todellisuudessa jotkut voivat kokea painetta ratkaista peli, mikä menee buddhalaisen rauhan vastaisesti. Ehkä vertaus on nykäisty Timo Taikurin sylinteristä.😱

Väite 2: Luova ajattelu ja kognitiivinen repertuaari – arjen superkikka?

Jokela väittää, että sanapelit laajentavat ajattelutaitojen valikoimaa ja siirtävät tätä taitoa arjen ongelmien ratkaisuun. Hän korostaa hoksaamisen iloa ja uteliaisuutta palkintoina, ei älykkyystestin tuloksia, ja uskoo hyötyjen näkyvän arjessa.

Kritiikki: Tässä on vinha perä. Tutkimukset tukevat ajatusta siitä, että sanapelit, kuten ristisanatehtävät, voivat parantaa ongelmanratkaisutaitoja ja muistia, erityisesti iäkkäillä. Jokelan väite kognitiivisen repertuaarin laajenemisesta on uskottava – esimerkiksi Sanapyramidin sanaleikit voivat opettaa loogista päättelyä ja luovuutta. Mutta artikkeli jättää auki, miten tämä siirtyy arkeen: auttaako peli neuvottelemaan pomon kanssa tai ratkaisemaan perhekiistaa? Ilman konkreettisia esimerkkejä tai tutkimustuloksia (esim. kokeita pelaajien suorituskyvystä) väite jää toiveajatteluksi. Lisäksi Jokelan oma epäonnistuminen peleissä ei tunnu häiritsevän häntä, mutta entä tavallinen pelaaja, joka ei ole tutkija?

Väite 3: Älykkyys ei ratkaise, luovuus kantaa – peli ei ole testi?

Artikkeli korostaa, että sanapelejä ei pidä nähdä älykkyystesteinä, vaan luovan ajattelun harjoituksina. Jokela testasi Sanapyramidia itse ja koki epäonnistumisen positiivisena oppimiskokemuksena, ei turhautumisena.

Kritiikki: Tämä on raikas näkökulma. Älykkyys (IQ) voi auttaa ratkaisemaan tehtäviä nopeammin, mutta luovuus – kyky löytää uusia lähestymistapoja – on arvokas taito, jota pelit voivat kehittää. Jokelan asenne ("kappas vaan, näinkin olisi voinut ajatella") osoittaa resilienssiä, joka on psykologisesti terveellinen piirre. Mutta artikkeli ei ota kantaa siihen, miten yleinen tämä asenne on – moni saattaa kokea epäonnistumisen stressinä, varsinkin jos peli on päivittäinen rituaali. Lisäksi väite, että peli ei ole testi, voi olla ristiriidassa sen kanssa, että ihmiset usein mittaavat itseään peleissä (esim. "ratkaisen tämän tänään!"). Onko artikkeli idealistinen vai realistinen?

Syvempi pohdinta: Onko tämä rentoutushypeä vai aitoa hyötyä?

Artikkeli tuntuu ajavan agendaansa: sanapelit ovat meditaation ja buddhalaisen filosofian moderni versio, joka parantaa elämänlaatua. Vertaus munkkeihin on viehättävä, mutta se on liioittelua – pelit ovat viihdettä, eivät hengellistä harjoitusta. Jokelan mittava asiantuntemus älykkyystutkijana tuo uskottavuutta, mutta artikkeli nojaa vahvasti hänen subjektiiviseen kokemukseensa ("ei turhauttanut") ilman laajempaa otosta. Onko tämä sittenkin markkinointitemppu Sanapyramidin kaltaisten pelien edistämiseksi vai onko siinä aitoa potentiaalia? Tutkimukset (esim. kognitiivinen harjoittelu) tukevat osin väitteitä, mutta buddhalainen vertaus vaikuttaa enemmän vaaleanpunaiselta tunnelmalta 💗 kuin vakavasti otettavalta analogialta. 

Käytännön esimerkki: Miltä tämä näyttää arjessa?

Kuvittele aamuhetki: keität kahvia, avaat Sanapyramidin ja pohdit sanoja 10 minuuttia. Ratkaiset tehtävän ja tunnet ahaa-elämyksen – ehkä seuraavana päivänä keksimäsi sanaleikki auttaa sinua keksimään luovan ratkaisun kokoukseen. Mukava ajatus. Mutta jos et ratkaise peliä, ja deadline painaa, voisitko turhautua sen sijaan, että fiilistelet munkkien filosofiaa? Artikkeli ei ota tätä riskiä huomioon – ehkä kaikki eivät ole yhtä zen kuin Jokela.

Lopuksi

Ylen artikkeli tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman sanapeleihin rentoutuksen ja luovuuden välineinä, ja Jokelan buddhalainen vertaus tuo siihen syvyyttä. Kognitiivisen repertuaarin laajeneminen on uskottava hyöty, mutta artikkeli liioittelee meditaatioyhteyttä ja jättää epäonnistumisen haasteet varjoon. Sanapelit voivat olla hauska tapa aloittaa päivä, mutta niiden arvo riippuu pelaajasta – ei niinkään munkkien hiekasta. Saarisen tavoin voisi kysyä: jos peli tuo iloa, miksei? Mutta jos se muuttuu paineeksi, buddhalaisuus voi jäädä haaveeksi.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)