Itsetuhoisuus nuorilla: Hälytysmerkit, avoin puhe ja yhteisön voima – kriittinen analyysi HS:n artikkelista

 

Tällä kertaa sukellamme nuorten itsetuhoisuuden maailmaan, aiheeseen, joka on sekä sydäntäsärkevä että elintärkeä. Helsingin Sanomien artikkeli (22.7.2025) Leea Stenvallin näkemyksistä korostaa itsetuhoisuuden merkkien tunnistamista ja avoimen keskustelun merkitystä. Mutta pitävätkö väitteet vettä tieteellisessä tarkastelussa, ja mitä voisimme tehdä itsetuhoisuuden tunnistamiseksi entistä tehokkaampaa? Heivataan tämä arka aihe happotestiin.

Artikkelin ydin: Itsetuhoisuus näkyy, kun katsot tarkasti

Psykologi ja psykoterapeutti Leea Stenvall korostaa, että nuorten itsetuhoisuus ei yleensä ole näkymätöntä, vaan se ilmenee käytöksessä ja tunneilmaisuissa, kuten vetäytymisenä, ärtyneisyytenä, masentuneisuutena tai harrastuksista luopumisena. Hän kehottaa vanhempia ottamaan epäilyt suoraan puheeksi, sillä tutkimusnäyttö osoittaa, että itsemurhasta kysyminen ei lisää itsemurha-alttiutta. Stenvall peräänkuuluttaa myös yhteisöllisyyden lisäämistä, jotta nuoret ja vanhemmat eivät jää yksin. Artikkeli painottaa, että itsetuhoisuus liittyy usein toivottomuuden ja umpikujan tunteeseen, mutta tunteet ovat ohimeneviä – toisin kuin kuolema.

Tieteellinen konteksti: Itsetuhoisuuden ilmenemismuodot ja riskitekijät

Itsetuhoisuus ja itsemurhakäyttäytyminen ovat monimutkaisia ilmiöitä, joita on tutkittu laajasti. Suomessa nuorten itsemurhat ovat vähentyneet 2000-luvulla, mutta itsetuhoiset ajatukset ovat yleisiä: noin 10–15 % nuorista raportoi niistä (THL, 2023). Itsetuhoisuus linkittyy usein masennukseen, ahdistukseen ja yksinäisyyteen, ja korona-aika pahensi tilannetta vähentämällä sosiaalisia kontakteja. Riskitekijöitä ovat mm. psykologiset (toivottomuus, impulsiivisuus), sosiaaliset (yksinäisyys, kiusaaminen) ja biologiset (geneettinen alttius) tekijät.

HS:n artikkelin mainitsemat merkit – vetäytyminen, ärtyneisyys, masentuneisuus ja harrastuksista luopuminen – ovat linjassa tutkimusnäytön kanssa. Esimerkiksi Klonsky ja kollegat (2016) korostavat, että itsetuhoisuus ilmenee usein käyttäytymisen muutoksina, kuten sosiaalisesta vetäytymisestä tai kiinnostuksen menetyksestä (anhedonia). Päihteiden lisääntynyt käyttö ja riskikäyttäytyminen ovat myös tunnettuja varoitusmerkkejä.

Stenvallin väitteiden kriittinen arvio

1. Itsetuhoisuuden merkit ovat näkyviä

- Väite: Itsetuhoiset ajatukset näkyvät nuoren käytöksessä ja tunneilmaisuissa, kuten vetäytymisenä, ärtyneisyytenä, masentuneisuutena, unen muutoksina, päihteiden käytön lisääntymisenä tai harrastuksista luopumisena.

- Tieteellinen pohja: Tutkimukset tukevat väitettä vahvasti. Itsetuhoisuuden varoitusmerkkejä ovat mm. sosiaalinen vetäytyminen, affektiiviset muutokset (ärtyneisyys, masentuneisuus) ja anhedonia. Unihäiriöt, erityisesti unettomuus, korreloivat itsemurhariskin kanssa. Päihteiden käyttö ja riskikäyttäytyminen ovat myös vakiintuneita riskitekijöitä. Tavaroiden pois lahjoittaminen voi viitata itsemurhasuunnitelman konkretisoitumiseen.

- Kriittinen arvio: Väite on vankasti tutkimusnäytön tukema, mutta merkkien yksilöllisyys ja kontekstisidonnaisuus korostuvat. Esimerkiksi teini-ikäisen vetäytyminen voi olla normaalia kehityskäyttäytymistä, mikä tekee tulkinnasta haastavaa. Artikkeli ei käsittele tätä rajanvetoa, mikä voi johtaa ylitulkintoihin.

2. Suora puhe itsetuhoisuudesta ei lisää riskiä

- Väite: Vanhempien tulisi kysyä suoraan itsetuhoisista ajatuksista, sillä tutkimukset osoittavat, että se ei lisää itsemurha-alttiutta.

- Tieteellinen pohja: Tämä on yksi itsemurhien ehkäisyn vahvimmista tutkimustuloksista. Meta-analyysit osoittavat, että itsemurhasta kysyminen ei lisää itsetuhoisia ajatuksia tai tekoja, vaan voi vähentää ahdistusta ja edistää avunhakemista. Avoin keskustelu signaloi nuorelle, että hänestä välitetään, mikä vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

- Kriittinen arvio: Väite on vankasti perusteltu, ja Stenvallin suositus matalan kynnyksen puheeksi ottamisesta on käytännöllinen. Kuitenkin vanhempien valmiudet käsitellä tällaista keskustelua vaihtelevat, ja artikkeli ei tarjoa konkreettisia ohjeita siihen, miten käsitellä nuoren vahvistava vastaus.

3. Yhteisöllisyys on avainasemassa

- Väite: Yhteisöllisyyden lisääminen tukee nuoria ja vanhempia, sillä yksilökeskeinen aika jättää monet yksin.

- Tieteellinen pohja: Yhteisöllisyys ja sosiaalinen tuki ovat keskeisiä mielenterveyden suojatekijöitä. Yksinäisyys on merkittävä itsemurhariskin ennustaja, ja yhteisölliset interventiot, kuten nuorisotalot tai ryhmätoiminta, vähentävät riskiä. Yksilökeskeinen kulttuuri lisää vertailua ja riittämättömyyden tunnetta, erityisesti nuorilla.

- Kriittinen arvio: Väite on linjassa tutkimusnäytön kanssa, mutta jää yleisluontoiseksi. Artikkeli ei ehdota konkreettisia tapoja lisätä yhteisöllisyyttä, kuten koulujen tai järjestöjen roolia, mikä heikentää sen käytännön arvoa.

4. Vastatunteiden kuunteleminen

- Väite: Vanhempien omat tunteet (esim. epävarmuus, huoli) nuoren seurassa voivat olla merkki itsetuhoisuudesta.

- Tieteellinen pohja: Vastatunteet ovat psykoterapiassa tunnettu ilmiö, jossa terapeutin tunteet heijastavat asiakkaan tilaa. Vaikka vanhemmat eivät ole terapeutteja, heidän intuitiiviset tunteensa voivat heijastaa nuoren ahdistusta. Tutkimus tukee, että läheisten havainnot nuoren muutoksista ovat usein tarkkoja.

- Kriittinen arvio: Tämä on innovatiivinen näkökulma, mutta sen tieteellinen pohja on ohut vanhempien kontekstissa. Intuitio voi olla harhaanjohtavaa, jos vanhemmilla on omia mielenterveysongelmia tai stressiä, mitä artikkeli ei käsittele.

Kriittiset huomiot ja rajoitukset

1. Yksilöllisyyden haaste: Artikkeli korostaa merkkien yksilöllisyyttä, mutta ei tarjoa riittävästi ohjeita erottamaan normaalia teini-ikää itsetuhoisuudesta. Tämä voi johtaa sekä ali- että ylitulkintoihin.

2. Konkreettisten ohjeiden puute: Vaikka suora puhe on tutkimusnäytön tukema, artikkeli ei anna vanhemmille työkaluja keskustelun käymiseen tai jatkotoimiin, jos nuori myöntää itsetuhoisia ajatuksia.

3. Rakenteelliset ratkaisut: Artikkeli ei käsittele mielenterveyspalveluiden resurssipulaa, joka on keskeinen este avun saamiselle.

4. Korona-ajan vaikutus: Vaikka korona mainitaan aiemmassa kontekstissa, sen pitkäaikaisia vaikutuksia nuorten itsetuhoisuuteen ei analysoida syvemmin.

Lisävinkit itsetuhoisuuden tunnistamiseen

Stenvallin listauksen pohjalta ja tutkimusnäyttöön nojaten, tässä konkreettisia vinkkejä itsetuhoisuuden tunnistamiseen nuorilla:

1. Havainnoi käyttäytymisen muutoksia:

   - Vetäytyminen: Jos nuori viettää huomattavasti enemmän aikaa yksin ja välttelee aiemmin nautinnollisia aktiviteetteja, se voi viitata masennukseen tai itsetuhoisuuteen.

   - Ärtyneisyys ja tunne-elämän muutokset: Voimistunut ärtyneisyys, apaattisuus tai tunteiden latistuminen voivat olla merkkejä.

   - Harrastuksista luopuminen: Yllättävä kiinnostuksen menetys intohimoisiin toimintoihin, kuten urheiluun tai aatteisiin, voi olla varoitusmerkki.

2. Seuraa unen ja ruokahalun muutoksia:

   - Unihäiriöt (unettomuus tai liika nukkuminen) ja ruokahalun muutokset (yli- tai alisyöminen) korreloivat vahvasti itsetuhoisuuden kanssa.

3. Huomioi riskikäyttäytyminen:

   - Päihteiden lisääntynyt käyttö tai hakeutuminen vaarallisiin tilanteisiin (esim. uhkarohkea ajaminen) voivat viitata itsetuhoisuuteen.

4. Tarkkaile viestintää ja somea:

   - Synkkä tai itsetuhoisuutta romantisoiva sisältö sosiaalisessa mediassa (esim. viittaukset kuolemaan tai toivottomuuteen) voi olla hälytysmerkki. Kysy nuorelta suoraan, mitä postaukset tarkoittavat.

5. Kuuntele omaa intuitiota:

   - Jos nuoren seurassa tunnet selittämätöntä huolta tai epämukavuutta, ota se vakavasti. Keskustele nuoren kanssa avoimesti ja ilman syyllistämistä: "Olen huomannut, että olet ollut viime aikoina erilainen. Onko jotain, mistä haluaisit puhua?"

6. Toimi nopeasti, mutta rauhallisesti:

   - Jos epäilet itsetuhoisuutta, ota yhteys ammattilaiseen (esim. kouluterveydenhuolto, kriisipuhelin 0800 98 030). Älä jätä nuorta yksin, jos riski vaikuttaa akuutilta.

7. Käytä validoivaa lähestymistapaa:

   - Kysy suoraan: "Oletko ajatellut satuttaa itseäsi tai että elämä ei olisi elämisen arvoista?" Käytä empaattista sävyä ja vältä tuomitsevia kommentteja. Tutkimukset osoittavat, että tällainen lähestymistapa vähentää stigmaa ja rohkaisee avautumista.

Lopuksi: Avoimuus ja yhteisö pelastavat

HS:n artikkeli on tieteellisesti vankalla pohjalla korostaessaan itsetuhoisuuden merkkien näkyvyyttä ja avoimen keskustelun merkitystä. Tutkimusnäyttö tukee ajatusta siitä, että suora puhe ei lisää itsemurhariskiä, ja yhteisöllisyys on keskeinen suojatekijä. Kuitenkin artikkeli jää osin yleisluontoiseksi, eikä se tarjoa riittävästi konkreettisia työkaluja vanhemmille tai käsittele palvelujärjestelmän rakenteellisia ongelmia. Lisävinkit, kuten unen ja somekäyttäytymisen seuranta, voivat auttaa tunnistamaan itsetuhoisuutta varhaisemmin.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)