Joukkomurhien kaksihuippuinen ikäjakauma: Evoluutiopsykologinen näkökulma synkkään ilmiöön

 

Joukkomurhat ovat harvinaisia, mutta niiden vaikutus yhteiskuntaan on valtava – ne jättävät jälkeensä tuhoa ja loputtomia kysymyksiä. Miksi jotkut päätyvät näin äärimmäisiin väkivallantekoihin? Mitä motiiveja niiden taustalla piilee? Ja miksi ne näyttäisivät keskittyvän tietyille elämänvaiheille? Evolutionary Psychological Science -tiedelehdessä julkaistu artikkeli "The Bimodal Age Distribution of Mass Murder: A Systematic Review Using Evolutionary and Life History Perspectives" tarjoaa mukaansatempaavan näkökulman näihin kysymyksiin. Kriminaalipsykologi Keith Minihane ja työtoverit yhdistävät evoluutiopsykologian ja elämänkaariteorian tutkiakseen joukkomurhaajien kaksihuippuista ikäjakaumaa – nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä – ja tarjoavat melko vakuuttavan kehyksen näiden tekojen motiivien ja stressitekijöiden ymmärtämiseen. Raotetaan verhoa ihmismielen pimeisiin kulmiin evoluution näkökulmasta.

Systemaattinen katsaus evolutiivisella vivahteella

Minihanen ja kumppaneiden artikkeli on systemaattinen katsaus, joka käy läpi olemassa olevaa tutkimusdataa löytääkseen yhtäläisyyksiä ja oivalluksia. Tutkimus tehtiin huhtikuussa 2022, ja sitä täydennettiin syyskuussa 2024. Kirjoittajat kahlasivat läpi tietokantoja ja seuloivat 634 tutkimuksesta 20 korkealaatuista, vertaisarvioitua empiiristä työtä. Nämä tutkimukset keskittyivät joukkomurhaajien laukaisimiin ja stressitekijöihin. Joukkomurha määriteltiin teoiksi, joissa yksi henkilö tappaa useita ihmisiä yhdessä tapahtumassa yhdessä paikassa. Katsaus keskittyy kahteen alatyyppiin: kouluampujiin (usein nuorempia tekijöitä) ja perhesurmaajiin (tyypillisesti vanhempia). Tutkimuksen erottaa muista sen tapa käyttää evoluutiopsykologiaa ja elämänkaariteoriaa kehystämään näitä tekoja – ei satunnaisina purkauksina, vaan äärimmäisinä reaktioina, jotka kumpuavat kehittyneistä psykologisista mekanismeista ja moderneista stressitekijöistä.

Tutkimuksen keskeinen havainto on joukkomurhaajien kaksihuippuinen ikäjakauma: yksi piikki myöhäisnuoruudessa (noin 23-vuotiaat) ja toinen keski-iässä (noin 41-vuotiaat). Tämä tuskin on pelkkä tilastollinen sattuma – se viittaa siihen, että eri elämänvaiheiden paineet voivat voimistaa väkivaltaisia taipumuksia tietyillä yksilöillä. Evoluutiopsykologian avulla tutkimus selvittää, miten nämä ikäkohtaiset stressitekijät liittyvät syvempiin, esi-isiltä periytyviin ajureihin, kuten statuksen tavoitteluun, kumppanin pitämiseen ja lisääntymismenestykseen.

Evoluutiopsykologia ja elämänkaariteoria kehyksenä

Evoluutiopsykologinen pohjaolettamus väittää, että käyttäytymisemme, myös tuhoisimmat teot, juontuvat luonnonvalinnan muovaamista mekanismeista. Elämänkaariteoria, joka on tutkimuksen keskeinen pilari, tarkastelee, miten organismit (ihmiset mukaan lukien) jakavat resursseja elämänsä aikana maksimoidakseen selviytymisen ja lisääntymisen. Ihmiset, kuten muutkin lajit, tekevät kompromisseja: panostetaanko välittömään lisääntymiseen (”nopea” elämänkaaristrategia) vai pitkäaikaiseen selviytymiseen ja vanhemmuuteen (”hidas” strategia). Kirjoittajat väittävät, että joukkomurha, vaikka ei itsessään ole sopeutumista edistävä, voidaan ymmärtää näiden kehittyneiden strategioiden epäonnistuneena sivutuotteena.

Nuoremmille tekijöille, tyypillisesti myöhäisnuorille, tutkimus nostaa esiin kroonisen hyljeksinnän ja statuksen menetyksen keskeisinä laukaisijoina. Nämä yksilöt, usein kouluampujia, kohtaavat sosiaalista syrjintää, kiusaamista tai romanttisia epäonnistumisia – iskuja heidän sosiaaliselle asemalleen kriittisenä aikana, kun he yrittävät vakiinnuttaa paikkansa maailmassa. Evoluution näkökulmasta status on tiiviisti sidoksissa miesten lisääntymismenestykseen. Esivanhempiemme ympäristössä matalan statuksen mies sai harvemmin kumppanin, joten hyljeksintä oli vakava uhka. Kirjoittajat ehdottavat, että joillekin joukkoväkivalta on epätoivoinen, harhainen yritys saada valtaa tai mainetta – eräänlainen ”statuskaappaus” torjuakseen koetun lisääntymisumpikujan. Nämä teot ovat usein julkisia, teatraalisia ja liittyvät ”perintömerkkeihin”, kuten manifesteihin tai videoihin, jotka heijastavat kaipuuta kuuluisuuteen tai pahamaineisuuteen.

Vanhemmat tekijät, usein 30–40-vuotiaat, edustavat toisenlaista tarinaa. He ovat usein perhesurmaajia, jotka kohtaavat akuutteja statuksen menetyksiä – avioeron, työpaikan menetyksen, taloudellisen romahduksen tai julkisen nöyryytyksen. Tässä elämänkaariteoria korostaa muutosta: keski-ikäiset miehet keskittyvät usein resurssien ja perheen vakauden ylläpitämiseen, jotka ovat avainasemassa heidän ”lisääntymisperintönsä” kannalta. Kun nämä uhkaavat romahtaa, jotkut turvautuvat äärimmäiseen väkivaltaan, usein kohdistettuna puolisoon tai lapsiin ennen itsemurhaa. Tämä ”viimeinen keino” -strategia saattaa heijastaa harhaista pyrkimystä palauttaa kontrolli hajoavaan sosiaaliseen maailmaan. Toisin kuin nuoremmat tekijät, nämä eivät tavoittele mainetta; heidän tekonsa ovat yksityisiä, sisäänpäin kääntyneitä ja päättyvät usein itsemurhaan.

Keskeiset löydökset: Stressitekijät, motiivit ja ikäerot

Katsaus tunnistaa kolme pääteemaa:

1. Laukaisijat ja stressitekijät: Nuorilla krooninen hyljeksintä ja sosiaalinen eristäytyminen ovat keskeisiä, kun taas keski-ikäisillä akuutit menetykset, kuten avioero tai taloudelliset ongelmat, dominoivat.

2. Motiivit: Nuorten teot liittyvät statuksen tavoitteluun ja kostoon, kun taas vanhempien teot kumpuavat kontrollin menetyksestä ja epätoivosta.

3. Ikäjakauma: Kaksihuippuinen jakautuminen (23 ja 41 vuotta) heijastaa elämänvaiheiden erilaisia evoluutiopaineita – nuoruuden kilpailua ja keski-iän resurssien suojelemista.

Kriittinen arvio: Vahvuudet ja rajoitukset

Tutkimus tarjoaa varsin vakuuttavan selityksen sille, miksi joukkomurhat keskittyvät tiettyihin ikävaiheisiin, ja sen käyttö elämänkaariteoriaa tuo syvyyttä ymmärrykseen ihmisen motivaatioista. Se muistuttaa meitä siitä, että jopa kaikkein irrationaaliset teot voivat juontua rationaalisista, evoluution muovaamista mekanismeista – vaikka ne ilmenisivätkin traagisesti moderneissa konteksteissa.

Rajoituksia on tietysti helppo esittää. Tutkimus keskittyy pääasiassa miehiin, vaikka naiset muodostavat pienen vähemmistön joukkomurhaajista. Kulttuuristen tekijöiden, kuten asekulttuurin tai median vaikutuksen, roolia ei juurikaan käsitellä, mikä jättää aukkoja. Lisäksi evoluutiopsykologian soveltaminen näin äärimmäisiin käyttäytymisiin voi herättää kysymyksiä: missä määrin nämä teot ovat todella ”sivutuotteita” verrattuna esimerkiksi mielenterveysongelmiin tai yhteiskunnallisiin epäkohtiin?

Kaikki joukkomurhaajat eivät selvästikään sijoitu kahteen edellä mainittuun ryhmään. Toinen Columbinen High Schoolin ampujista kirjoitti muun muassa seuraavaa:

”Jos tunnet historiaa, tiedät, että natsit kehittivät juutalaiskysymykseen ”lopullisen ratkaisun”… Tapetaan ne kaikki. No, jos et vielä ole huomannut, niin minun viestini on: ”TAPETAAN IHMISKUNTA”. Kenenkään ei pitäisi jäädä henkiin.”

Columbinen ampujan sanat – ”TAPETAAN IHMISKUNTA” – heijastavat jotain, mikä haastaa tutkimuksen kehyksen. Vaikka kirjoittajat korostavat nuorten tekijöiden motiiveina statuksen tavoittelua ja kostoa hyljeksinnästä, tämä lainaus viittaa laajempaan, lähes apokalyptiseen vihaan, joka ei kohdistu vain tiettyihin yksilöihin (esim. kiusaajiin) vaan koko ihmisyyteen. Tämäntyyppinen retoriikka muistuttaa enemmän ideologisia tai kulttuurisia ilmiöitä, kuten kouluampumisten ”kulttia”, jossa tekijät inspiroituvat aiemmista tapauksista ja omaksuvat teatraalisen, manifestimaisen ilmaisun. Tällaiset teot voivat olla osin yrityksiä jättää pysyvä jälki historiaan, mutta ne voivat myös heijastaa syvää eksistentiaalista tyhjyyttä, joka ei täysin selity evoluutionäkökulmalla.

Lopuksi

Tutkimus on vahva yritys selittää joukkomurhien ikäjakaumaa evoluution ja elämänkaariteorian kautta, mutta Columbinen kaltaiset tapaukset muistuttavat, että ilmiö on monisyisempi kuin mikään yksittäinen teoria voi kattaa. Demonisen nihilistiset motiivit haastavat status- ja lisääntymiskeskeisen selitysmallin ja korostavat tarvetta tarkastella myös kulttuurisia ja eksistentiaalisia tekijöitä.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II)