Leibnizin identiteetin laki ja tietoisuuden vaikea ongelma: Syväsukellus subjektiivisuuden mysteeriin

Tänään pureudumme siihen, miten 1600-luvun matemaatikko-filosofi Gottfried Wilhelm Leibniz ja hänen kuuluisa identiteetin lakinsa liittyvät modernin neurotieteen ja mielenfilosofian suurimpaan arvoitukseen: tietoisuuden vaikeaan ongelmaan (hard problem of consciousness). Luvassa on yksityiskohtainen analyysi, joka yhdistää filosofisen terävyyden ja tieteellisen tarkkuuden. Heivaa iso kuppi kahvia naaman eteen, sillä tämä matka vie meidät aivojen neuronipiireistä subjektiivisen kokemuksen hämärään. 😎

1. Leibnizin identiteetin laki: Kaiken alku ja juuri

Aloitetaan perusasioista. Leibnizin identiteetin laki on yksinkertainen mutta syvällinen periaate: jos kaksi asiaa ovat identtisiä, niillä on kaikki ominaisuudet yhteisiä, ja jos niillä on kaikki ominaisuudet yhteisiä, ne ovat identtisiä. Formaaleimmillaan tämä voidaan ilmaista näin: jos A = B, niin kaikilla A:n ominaisuuksilla on vastaava ominaisuus B:ssä, ja päinvastoin. Jos esimerkiksi Clark Kent on Teräsmies, jokainen Clark Kentin ominaisuus (esim. silmälasit) ja Teräsmiehen ominaisuus (esim. supervoimat) ovat saman entiteetin ominaisuuksia.

Tämä saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta identiteetin laki on filosofinen dynamiitti, kun puhutaan tietoisuudesta. Miksi? Koska se asettaa tiukan kriteerin sille, mitä "identtisyys" tarkoittaa, ja juuri tässä törmäämme betoniseinään, kun yritämme selittää, miten aivojen fysikaaliset prosessit voisivat olla sama asia kuin subjektiivinen kokemus, kuten punaisen värin näkeminen tai kahvin tuoksun aistiminen.

2. Tietoisuuden vaikea ongelma: Miksi ylipäätään koemme mitään?

Siirrytään tietoisuuden vaikea ongelmaan, joka on australialaisfilosofi David Chalmersin lanseeraama termi vuodelta 1995. Vaikea ongelma ei ole se, miten aivot prosessoivat informaatiota – esimerkiksi miten näköaivokuori käsittelee valon aallonpituuksia tai miten hippokampus tallentaa muistoja. Nämä ovat niin sanottuja "helppoja ongelmia" (vaikkeivat ne todellakaan ole helppoja!), koska ne voidaan selittää mekanistisesti fysiikan, kemian ja biologian termein. Vaikea ongelma on jotain paljon kinkkisempää: miksi ja miten fysikaaliset prosessit aivoissa synnyttävät subjektiivisen kokemuksen? Miksi punaisen näkeminen tuntuu joltakin? Miksi kahvin tuoksu herättää juuri sen tietyn elämyksen?

Kuvittele, että skannaisimme aivosi täydellisellä tarkkuudella ja näkisimme jokaisen neuronin, synapsin ja molekyylin toiminnassa, kun näet auringonlaskun. Voimme selittää, miten valo osuu verkkokalvoillesi, miten signaalit kulkevat näköaivokuorelle ja miten aivosi integroivat tämän datan. Mutta miksi tämä prosessi tuntuu joltakin? Miksi sinä koet auringonlaskun oranssin hehkun? Tässä piilee iso ongelma, ja juuri tähän Leibnizin identiteetin laki iskee kuin salama.

3. Leibnizin laki kohtaa tietoisuuden: Identtisyys koetuksella

Nyt tulee jännittävä osuus: miten Leibnizin laki liittyy tähän mysteeriin? Materialistinen näkemys, joka dominoi modernia neurotiedettä, väittää, että tietoisuus on identtinen aivojen fysikaalisten prosessien kanssa. Toisin sanoen, kun neuronisi aktivoituvat tietyllä tavalla, se on kokemuksesi – ei mitään sen enempää tai vähempää. Tämä on niin sanottu identiteettiteoria, jonka tunnetuimpia puolustajia ovat filosofit J.J.C. Smart ja U.T. Place.

Mutta tähän teoriaan liittyy ongelma, ja Leibnzin laki nostaa sen esiin armottoman selkeästi. Jos tietoisuus (esim. punaisen värin kokeminen) on identtinen aivojen fysikaalisen tilan kanssa (esim. tiettyjen neuronien aktivaatio näköaivokuorella), niiden pitäisi jakaa kaikki ominaisuudet. Katsotaanpa, pitääkö tämä paikkansa.

3.1. Fysikaaliset ominaisuudet vs. subjektiiviset ominaisuudet

Fysikaalisilla aivoprosesseilla on tiettyjä ominaisuuksia: ne koostuvat neuroneista, synapseista, sähkökemiallisista signaaleista, ja ne voidaan mitata esimerkiksi fMRI-skannauksella tai elektrodeilla. Näitä prosesseja kuvataan kolmannen persoonan näkökulmasta: ne ovat objektiivisia, mitattavia ja toistettavia.

Subjektiivisilla kokemuksilla – kuten punaisen värin näkemisellä – on kuitenkin hyvin erilaisia ominaisuuksia. Ne ovat ensimmäisen persoonan ilmiöitä: vain sinä tiedät, miltä punainen tuntuu sinulle. Tämä kokemus ei ole mitattavissa samalla tavalla kuin neuronien aktiivisuus. Voit kuvailla punaista sanoin, mutta kukaan muu ei voi suoraan kokea sinun punaistasi. Filosofit kutsuvat näitä subjektiivisia ominaisuuksia kvalioiksi (engl. qualia), ja ne ovat tietoisuuden ison ongelman ytimessä.

Jos aivoprosessit ja tietoisuus ovat identtisiä, Leibnizin lain mukaan niiden pitäisi jakaa kaikki ominaisuudet. Mutta tässä on pulma: fysikaalisilla prosesseilla ei näytä olevan subjektiivisia ominaisuuksia, kuten kokemuksen "miltä tuntuu" -luonnetta. Neuronien aktivaatio ei itsessään sisällä "punaista" tai "kahvin tuoksua". Tämä ristiriita viittaa siihen, että tietoisuus ja aivoprosessit eivät ehkä olekaan identtisiä – tai ainakin identiteettiteorian on selitettävä, miksi nämä ominaisuudet näyttävät niin erilaisilta.

3.2. Chalmersin zombiargumentti ja Leibnizin laki

David Chalmers on käyttänyt Leibnizin lakia nerokkaasti tukeakseen näkemystään, että tietoisuus ei ole pelkästään fysikaalista. Hänen kuuluisa filosofinen zombi -ajatuskoe on erinomainen esimerkki. Kuvittele olento, joka on fysikaalisesti identtinen sinun kanssasi: jokainen neuroni, synapsi ja molekyyli on täsmälleen samanlainen. Tämä zombi käyttäytyy kuten sinä, reagoi punaiseen valoon sanomalla "vau, miten kaunis auringonlasku!" ja tekee kaiken samalla tavalla kuin sinä. Mutta sillä ei ole subjektiivista kokemusta – se ei tunne punaista.

Jos tällainen zombi on loogisesti mahdollinen, se tarkoittaa, että fysikaaliset prosessit eivät yksin riitä selittämään tietoisuutta. Leibnizin lain näkökulmasta zombilla ja sinulla on samat fysikaaliset ominaisuudet, mutta erilaiset mentaaliset ominaisuudet (sinulla on kvalioita, zombilla ei). Tämä rikkoo identiteetin lain, koska identtisillä asioilla pitäisi olla kaikki ominaisuudet yhteisiä. Chalmers päättelee, että tietoisuus ei voi olla pelkästään fysikaalista, vaan se vaatii jotain muuta – ehkä ei-fysikaalisen komponentin tai uudenlaisen selityksen.

4. Materialistien vastaväitteet: Voiko Leibnizin laki taipua?

Materialistit eivät tietenkään heitä pyyhettä kehään näin helposti. Heillä on useita tapoja vastata Leibnizin lain asettamaan haasteeseen.

4.1. Identiteettiteoria: Ominaisuudet ovat vain erilaisia kuvaustapoja

Identiteettiteoreetikot väittävät, että subjektiiviset kokemukset ja fysikaaliset prosessit ovat saman asian kaksi puolta. Esimerkiksi aivoprosessi, joka vastaa punaisen näkemisestä, on punaisen kokeminen, mutta ne kuvataan eri kielillä: neurotieteellinen kieli puhuu neuroneista, kun taas subjektiivinen kieli puhuu "miltä tuntuu". Tämä on analogista siihen, että vesi ja H₂O ovat sama asia, vaikka niitä kuvataankin eri tavoin.

Tässä näkemyksessä Leibnizin laki ei rikkoudu, koska ominaisuuksien erilaisuus on vain näennäistä – ne ovat saman ilmiön eri kuvauksia. Kuitenkin kriitikot, kuten Chalmers, väittävät, että tämä ei ratkaise ongelmaa, koska subjektiivisen kokemuksen "miltä tuntuu" -luonne ei näytä redusoituvan fysikaaliseen kuvaukseen, vaikka sitä kuinka väänneltäisiin

4.2. Funktionalismi: Tietoisuus on toimintaa, ei substanssia

Toinen materialistinen lähestymistapa on funktionalismi, joka väittää, että tietoisuus ei ole niinkään tietty fysikaalinen tila vaan tapa, jolla aivot prosessoivat informaatiota. Punaisen kokeminen voisi olla tietty funktionaalinen prosessi, joka voidaan toteuttaa eri fysikaalisilla alustoilla (esim. aivoissa tai tekoälyssä). Funktionalistit saattavat sanoa, että Leibnizin laki ei ole ongelma, koska tietoisuus ei vaadi täydellistä fysikaalista identtisyyttä, vaan vain tiettyjen toimintojen toteutumista.

Kuitenkin funktionalismikin törmää ongelmiin kvalioiden kanssa. Vaikka voisimme selittää, miten aivot prosessoivat punaista funktionaalisesti, miksi tämä prosessi tuntuu joltakin? Leibnizin laki muistuttaa, että jos funktionaaliset prosessit eivät sisällä subjektiivisia ominaisuuksia, ne eivät voi olla identtisiä tietoisuuden kanssa.

4.3. Eliminatiivinen materialismi: Kvaliat ovat harhaa

Radikaalein materialistinen näkemys on eliminatiivinen materialismi, jota edustavat esimerkiksi Paul ja Patricia Churchland. He väittävät, että subjektiiviset kokemukset, kuten kvaliat, ovat vain keittiöpsykologisia keksintöjä – eräänlainen harha, joka katoaa, kun neurotiede kehittyy tarpeeksi. Tässä näkemyksessä Leibnizin laki ei ole ongelma, koska kvalioita ei ole olemassa. Kaikki redusoituu fysikaalisiin prosesseihin.

Tämä on kuitenkin hyvin kiistanalainen kanta. Kriitikot, kuten filosofi John Searle, huomauttavat, että kvalioiden kieltäminen vaikuttaa absurdilta – jos jokin on ilmeistä, se on juuri se, että koemme asioita subjektiivisesti. Leibnizin laki muistuttaa, että näiden kokemusten ominaisuudet eivät helposti katoa fysikaaliseen selitykseen.

5. Vaihtoehtoisia näkökulmia: Leibnizin laki ja ei-materialistiset teoriat

Jos materialismi ei tyydytä, mitä muita vaihtoehtoja on? Leibnizin laki on inspiroinut myös ei-materialistisia teorioita, jotka yrittävät selittää tietoisuuden vaikeaa ongelmaa.

5.1. Dualismi: Tietoisuus on jotain muuta

Substanssidualismi, jota René Descartes aikoinaan puolusti, väittää, että mieli ja aivot ovat kaksi eri substanssia: mieli on ei-fysikaalinen ja aivo fysikaalinen. Leibnizin lain näkökulmasta tämä on yksinkertainen ratkaisu: tietoisuus ei ole identtinen aivoprosessien kanssa, joten niiden ei tarvitse jakaa kaikkia ominaisuuksia. Kvaliat voivat olla ei-fysikaalisia ominaisuuksia, jotka kuuluvat mielelle.

Dualismi kuitenkin kamppailee vuorovaikutusongelman kanssa: miten ei-fysikaalinen mieli vaikuttaa fysikaaliseen aivoon? Moderni neurotiede ei ole löytänyt todisteita tällaisesta vuorovaikutuksesta, ja Leibnizin laki voi haastaa dualisminkin: jos mieli ja aivot ovat täysin erillisiä, miten ne voivat tuottaa yhtenäisen kokemuksen?

5.2. Panpsykismi: Tietoisuus on kaikkialla

Toinen kiehtova vaihtoehto on panpsykismi, joka ehdottaa, että tietoisuus on universumin perustavanlaatuinen ominaisuus, kuten massa tai energia. Tässä näkemyksessä Leibnizin laki ei ole ongelma, koska tietoisuus ei redusoidu aivoprosesseihin – se on jo valmiiksi osa kaikkea. Panpsykismi selittää kvaliat väittämällä, että jopa yksinkertaisilla systeemeillä on jonkinlainen alkukantainen tietoisuus, joka yhdistyy aivoissa monimutkaisiksi kokemuksiksi.

Vaikka panpsykismi on filosofisesti elegantti, sen ongelma on empiirinen testattavuus. Miten voisimme mitata elektronin "tietoisuutta"? Leibnizin laki muistuttaa, että jos tietoisuus on universaali ominaisuus, sen pitäisi ilmetä jotenkin kaikissa systeemeissä – mutta emme vielä tiedä, miltä tämä näyttäisi.

5.3. Neutraali monismi: Kolmas tie

Neutraali monismi, jota esimerkiksi Bertrand Russell kannatti, ehdottaa, että mieli ja materia eivät ole erillisiä, vaan molemmat ovat ilmenemismuotoja jostakin perustavanlaatuisemmasta, neutraalista substanssista. Leibnizin lain näkökulmasta tämä on houkutteleva ratkaisu, koska se ei vaadi tietoisuuden ja aivoprosessien täydellistä identtisyyttä, vaan sallii niiden olevan saman taustailmiön eri puolia.

6. Tieteellinen näkökulma: Voiko neurotiede ratkaista ongelman?

Neurotiede on tehnyt valtavia harppauksia tietoisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi integroidun informaation teoria (IIT), jota neurotieteilijä-psykiatri Giulio Tononi on kehittänyt, yrittää selittää tietoisuutta systeemin informaation integroinnin kautta. IIT:n mukaan tietoisuus vastaa systeemin kykyä integroida informaatiota ainutlaatuisella tavalla. Tämä teoria voisi periaatteessa selittää, miksi tietyt aivoprosessit liittyvät subjektiivisiin kokemuksiin.

Kuitenkin Leibnizin laki muistuttaa, että vaikka voisimme mitata informaation integrointia, se ei välttämättä selitä, miksi tämä prosessi tuntuu joltakin. Samoin globaalin työtilan teoria (GWT), jota Bernard Baars ja Stanislas Dehaene kannattavat, selittää tietoisuutta aivojen laajamittaisena informaation jakamisena, mutta jättää kvalioiden ongelman avoimeksi.

7. Johtopäätös: Leibnizin laki pitää meidät varpaillamme

Leibnizin identiteetin laki on kuin filosofinen taskulamppu, joka valaisee tietoisuuden vaikean ongelman pimeitä nurkkia. Se pakottaa meidät kysymään: ovatko aivoprosessit ja subjektiiviset kokemukset todella sama asia? Jos eivät, mitä tietoisuus on? Materialistiset teoriat, kuten identiteettiteoria ja funktionalismi, yrittävät vastata tähän väittämällä, että erilaisuus on vain näennäistä, mutta Leibnizin laki muistuttaa, että ominaisuuksien ristiriita on todellinen haaste. Ei-materialistiset teoriat, kuten dualismi ja panpsykismi, tarjoavat vaihtoehtoja, mutta nekin kamppailevat omien ongelmiensa kanssa.

Loppujen lopuksi tietoisuuden vaikean ongelma on yksi ihmiskunnan suurimmista arvoituksista, ja Leibnizin laki pitää meidät rehellisinä sen edessä. Se muistuttaa, että emme voi lakaista subjektiivisuuden mysteeriä maton alle – meidän on kohdattava se suoraan. Ehkä tulevaisuuden neurotiede, kvanttifysiikka tai kokonaan uusi paradigma antaa vastauksen. Siihen asti voimme vain ihailla tietoisuuden hämmästyttävää arvoitusta ja jatkaa kysymistä: miksi ylipäätään koemme mitään?

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)