Paavalin ja Pietarin kiista: Lutherin inspiraatio paaviutta vastaan

 

Kristinuskon alkuaikoina, kun usko oli vielä hapuilevaa ja seurakunta muotoutumassa, sen johtajat joutuivat kohtaamaan kysymyksiä, jotka ravistelivat liikkeen perustuksia. Yksi dramaattisimmista hetkistä oli Paavalin ja Pietarin välinen kiista Antiokiassa, joka tallentui Galatalaiskirjeeseen (Gal. 2:11–14). Tämä ei ollut pelkkä apostolien välinen sanaharkka, vaan kamppailu pelastuksen luonteesta ja uskovien tasa-arvosta. Vuosisatoja myöhemmin Martti Luther näki tässä yhteenotossa kipinän, joka sytytti uskonpuhdistuksen ja haastoi paavi-instituution. Tässä artikkelissa pureudun Galatalaiskirjeen kontekstiin, Paavalin ja Pietarin erimielisyyksiin, Lutherin tulkintaan ja siihen, miksi Pietarin rooli "ensimmäisenä paavina" oli Lutherille punainen vaate. Lopuksi pohdin, miten kiista resonoi yhä kristinuskon ja kirkon uudistumisen kysymyksissä. Mennäänpä asiaan. 😎

Galatalaiskirjeen konteksti: Laki vastaan armo

Galatalaiskirje (n. 49–50 jaa.) on yksi Paavalin varhaisimmista kirjeistä, osoitettu Galatian seurakunnille, nykyisen Turkin keskiosassa sijainneille yhteisöille. Paavali oli perustanut nämä seurakunnat, mutta hänen jälkeensä nousi kiista: osa juutalaiskristityistä, niin sanotut judaistit, vaati, että pakanakäännynnäisten tuli noudattaa juutalaista lakia – erityisesti ympärileikkausta – ollakseen "oikeita" kristittyjä. Paavalille tämä oli sietämätöntä. Hänelle pelastus tuli yksin uskosta Kristukseen, ei lain teoista. Galatalaiskirjeestä tuli hänen tulinen puolustuspuheensa tätä armon evankeliumia vastaan.

Kirje on teologinen taistelukenttä, jossa Paavali argumentoi uskon ja armon puolesta lain vaatimuksia vastaan. Hänen sanomansa oli radikaali: pelastus ei riippunut etnisestä taustasta tai lain noudattamisesta, vaan Kristuksen työstä ristillä (Gal. 2:16). Tämä näkemys ei ainoastaan muokannut varhaista kirkkoa, vaan antoi myös sysäyksen Lutherin uskonpuhdistukselle. Ennen kuin tarkastelemme Lutherin tulkintaa, sukellamme Antiokian kiistan ytimeen.

Paavalin ja Pietarin erimielisyydet: Draama Antiokiassa

Galatalaiskirjeen jännittävin hetki koetaan luvussa 2, jakeissa 11–14, kun Paavali kuvailee, kuinka hän "vastusti Pietaria vasten kasvoja" Antiokiassa. Mikä sai Paavalin näin tuohtumaan?

Aluksi tilanne näytti lupaavalta: Pietari (kirjeessä myös Keefas) aterioi pakanakristittyjen kanssa, mikä oli vallankumouksellinen teko. Yhteinen ateria symboloi täyttä hyväksyntää Kristuksen seurakunnassa, murtaen juutalaisten ja pakanoiden välisen muurin. Mutta sitten Jerusalemista saapui juutalaiskristittyjä, Jaakobin lähettämiä, jotka paheksuivat tätä yhteenkuuluvuutta. Peläten arvostelua Pietari vetäytyi ja alkoi eristäytyä pakanoista, mikä sai Paavalin raivostumaan. Hän näki Pietarin käytöksen tekopyhyytenä ja uhkana evankeliumin ydinviestille.

Paavalin sanat ovat painavia:

”Kun Keefas [eli Pietari] sitten tuli Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa. Mutta kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas seurasi heidän esimerkkiään. Mutta kun minä näin heidän poikkeavan evankeliumin totuuden tieltä, sanoin Keefakselle kaikkien kuullen: »Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?” (Gal. 2:11–14).

Paavalin syytös oli terävä: Pietarin empiminen vääristi evankeliumin sanomaa, joka julisti tasa-arvoa kaikille uskoville. Jos pakanat pakotettaisiin noudattamaan juutalaista lakia, heistä tulisi toisen luokan kristittyjä – ajatus, jota Paavali ei voinut hyväksyä. Hänen mukaansa pelastus oli Jumalan lahja, vastaanotettavissa yksin uskossa (Gal. 2:16). Tämä kiista ei ollut vain henkilökohtainen, vaan heijasti laajempaa jännitettä varhaisessa kirkossa: kuinka sovittaa yhteen juutalainen perinne ja evankeliumin universaali kutsu? Paavalin rohkeus Antiokiassa vakiinnutti kristinuskon inklusiivisen luonteen, mikä resonoi yhä nykypäivän keskusteluissa moninaisuudesta ja yhtenäisyydestä kirkossa.

Lutherin tulkinta: Galatalaiskirjeestä sytytyslanka reformaatioon

Siirrytään 1500-luvulle, Martti Lutherin aikaan. Katolinen kirkko oli Lutherin mielestä ajautunut kauas evankeliumin yksinkertaisuudesta. Aneiden myynti, tekojen korostaminen ja paavin ylivertainen asema ärsyttivät häntä syvästi. Galatalaiskirjeestä hän löysi teologisen aarteen: Paavalin sanat vahvistivat hänen yksin armosta (sola fide) -oppinsa – pelastus on Jumalan lahja, ei ihmisen tekojen tulos. Erityisesti Paavalin ja Pietarin kiista resonoi Lutherin kanssa. Hän näki siinä peilin omalle taistelulleen paaviutta vastaan: jos Paavali saattoi ojentaa Pietaria, kirkon johtohahmoa, eikö hänkin voisi haastaa paavia?

Luther painotti Galatalaiskirjeen selitys -teoksessaan (1535), että Paavalin rohkeus osoitti kirkon auktoriteettienkin voivan erehtyä. Paavalin teologia – evankeliumin ensisijaisuus lain ja perinteiden yläpuolella – inspiroi Lutherin sola scriptura -periaatetta: kirkon tuli nojata yksin Raamattuun, ei paavin käskyihin tai ihmisten luomiin perinteisiin. Lutherille Paavalin ja Pietarin kiista oli myös käytännöllinen esimerkki siitä, että kirkon johtajat ovat tilivelvollisia evankeliumin totuudelle. Tämä antoi hänelle rohkeutta haastaa katolisen kirkon hierarkia, joka oli hänen mukaansa korruptoitunut ja eksynyt armon sanomasta.

Pietari "ensimmäisenä paavina": Katolinen perinne ja Lutherin vastaisku

Katolinen kirkko pitää Pietaria ensimmäisenä paavina Matteuksen evankeliumin sanojen perusteella: "Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu." (Matt. 16:18–19). Tämän tulkinnan mukaan Jeesus antoi Pietarille ainutlaatuisen auktoriteetin, joka siirtyi Rooman piispoille eli paaveille. Pietari on näin katolisen opetuksen "kallio", apostolisen jatkumon perusta.

Luther hylkäsi tämän tulkinnan jyrkästi. Hän katsoi, että kirkon ainoa perusta oli Kristus, ei Pietari tai paavi (vrt. 1. Kor. 3:11). Paavalin nuhteet Pietaria kohtaan vahvistivat hänen kantansa: jos "ensimmäinen paavi" saattoi erehtyä näin perustavassa asiassa, inhimillinen auktoriteetti oli rajallista ja erehtyväistä. Lutherille paavi-instituutio oli ihmisen luomus, joka oli korruptoitunut ja peitti alleen Jumalan armon yksinkertaisen sanoman. Paavalin ja Pietarin kiista oli hänelle esikuva omasta kapinastaan: taistelu lain ja armon, perinteen ja uudistuksen välillä.

Lutherin kritiikki ei kohdistunut pelkästään paaviuteen, vaan laajempaan kysymykseen auktoriteetista. Hän näki, että Pietarin inhimillisyys – hänen horjuntansa Antiokiassa – oli muistutus siitä, että kirkon johtajat ovat palvelijoita, eivät erehtymättömiä hallitsijoita. Tämä resonoi hänen näkemyksensä kanssa "kaikkien uskovien pappeudesta", joka korosti jokaisen kristityn suoraa suhdetta Jumalaan ilman välikäsiä.

Lopuksi: Kiistan kaikuja menneisyydestä nykypäivään

Paavalin ja Pietarin yhteenotto Antiokiassa oli käännekohta, joka vakiinnutti uskon ensisijaisuuden ja uskovien tasa-arvon kristinuskon ytimeen. Martti Luther tarttui tähän tarinaan ravistellakseen kirkkoa, joka oli eksynyt kauas evankeliumin yksinkertaisuudesta. Paavalin rohkeus ja Pietarin inhimillisyys muistuttavat, että totuus voi vaatia rohkeaa vastakkainasettelua, ja että kristinusko on alusta asti ollut elävä, kiistelevä usko.

Tämä muinainen kiista elää yhä, haastaa ja inspiroi. Evankelis-luterilaisessa kirkossa, jossa väitellään esimerkiksi inklusiivisuudesta, auktoriteetista ja tradition roolista, Paavalin ja Pietarin tarina muistuttaa evankeliumin radikaalista ytimestä: Jumalan armo kuuluu kaikille, ilman ehtoja. Lutherin tavoin nykykirkkoa kutsutaan kysymään, mitkä rakenteet tai perinteet saattavat hämärtää tätä sanomaa – ja miten kirkko voi uudistua uskollisesti Kristuksen kutsulle.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Raamatunlainauksissa on käytetty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottamaa suomennosta.

Lue myös: Lutherin kahleet ja armo: Sidottu ratkaisuvalta ravistelee vapaan tahdon myyttiä