Superanalyysi: Miksi hedelmäiset, marjaiset ja salmiakkimaut koukuttavat? Aivojen huijausta evoluution varjossa (inc spurttistrategiahypoteesi)

 

Oletko joskus napsinut Lidlin "mansikka"toffee-pussista palan ja huomannut, että käsi käy pussilla kuin itsestään? Tai pureskellut Turkinpippuri-kopiota, Pepper Dropsia, miettien, miksi salmiakki on niin koukuttavaa? Näiden makujen takana on nerokas yhdistelmä evoluutiota, aivojen kemiaa ja elintarviketeollisuuden ovelia kikkoja. Tässä analyysissä sukelletaan siihen, miksi hedelmäiset, marjaiset ja salmiakkimaut ultraprosessoiduissa elintarvikkeissa (UPF) saavat meidät himoitsemaan lisää – ja miten aivojamme huijataan luulemaan, että syömme jotain luonnollista. Mennäänpä asiaan. 😎

Hedelmäiset ja marjaiset maut: Luolanaisen unelma modernissa paketissa

Kun haukkaat hedelmäkarkin tai mansikkatoffeen, aivosi huokaavat: "Tämähän on kuin suoraan hedelmäpuusta!" Mutta miksi? Vastaus piilee evoluutiossa. Ihmisen makuaistimus makealle on kehittynyt, koska hedelmät ja marjat olivat esihistoriallisessa ympäristössä harvinaisia energiapaukkuja, täynnä sokereita (fruktoosia ja glukoosia) ja ravinteita, kuten C-vitamiinia. Näiden makujen monimutkaisuus – makeuden, happamuuden ja aromaattisten yhdisteiden yhdistelmä – signaloi aivoille, että tässä on jotain arvokasta. Tutkimukset osoittavat, että hedelmien ja marjojen maku aktivoivat aivojen palkitsemisjärjestelmää, erityisesti dopamiinipiirejä, mikä saa meidät haluamaan lisää.

Hedelmäkarkit ja marjatoffeet matkivat tätä luonnollista makukokemusta nerokkaasti. Vaikka ne koostuvat pääosin puhdistetusta sokerista ja/tai glukoosi-fruktoosisiirapista, niihin lisätään pieniä määriä aromeja, kuten metyylibutyraattia (aromiyhdiste, joka antaa mansikoille niiden tunnusomaisen tuoksun) ja sitruunahappoa, joka tuo kirpeyttä. Nämä jäljittelevät hedelmien ja marjojen moniulotteista makuprofiilia, mutta ilman niiden ravintoarvoa. Esimerkiksi Lidlin mansikkatoffee on melkein pelkkää sokeria, mutta hippu mansikka-aromia huijaa aivosi luulemaan, että syöt jotain ravinteikasta suoraan luonnosta. Tämä on evolutiivinen epäsuhta (evolutionary mismatch): aivojemme mieltymykset kehittyivät niukkuuden aikaan, mutta eivät sovi yltäkylläiseen moderniin maailmaan.

Elintarviketeollisuus on hionut tämän taidon huippuunsa. UPF-tuotteet, kuten hedelmäkarkit, on suunniteltu hyperpalkitseviksi (hyperpalatable), eli ne on optimoitu maksimoimaan aivojen dopamiinivaste yhdistämällä makeutta, happamuutta ja aromeja. Tutkimukset osoittavat, että tällaiset makuyhdistelmät ovat addiktoivampia kuin pelkkä sokeri, koska ne stimuloivat aivoja monella tasolla. Seuraavan kerran kun kätesi hakeutuu hedelmäkarkkipussiin, tiedät, että aivosi luulevat poimivasi marjoja esihistorialliselta pensaikolta.

Salmiakki: Pohjoismainen outous ja aivojen ilotulitus

Entä sitten salmiakki, tuo supisuomalaisten rakastama pistävä herkku? Salmiakin maku tulee ammoniumkloridista (antaa salmiakille suolaisen ja kirpeän maun), joka yhdistetään usein makeuteen ja lakritsin tai anisaromien kanssa. Toisin kuin hedelmäiset maut, salmiakki ei esiinny luonnossa, joten sen viehätys ei perustu suoraan evolutiivisiin mieltymyksiin. Silti se koukuttaa – mutta miksi?

Yksi syy on salmiakin monimutkainen makuprofiili. Se yhdistää makean T1R2/T1R3-makureseptorit: proteiinit, jotka tunnistavat makeuden), suolaisen ja kirpeän (ammoniumkloridi ärsyttää limakalvoja lievästi), mikä tekee siitä aivoille stimuloivan. Tutkimukset osoittavat, että makukontrastit, kuten makea ja suolainen, aktivoivat aivojen palkitsemisjärjestelmää voimakkaammin kuin yksinkertaiset maut. Kun popsit Pepper Dropsia, aivosi saavat ilotulituksen: makeus tuo dopamiinipiikin, ja ammoniumkloridin pistävyys laukaisee lievän endorfiinivasteen, koska se koetaan miedosti ärsyttävänä, vähän kuin chilin kapsaisiini.

Toinen syy on kulttuurinen. Suomessa salmiakkia syödään jo lapsesta asti, joten aivot oppivat yhdistämään sen palkitseviin kokemuksiin, kuten karkkipäivään tai sosiaalisiin hetkiin. Tämä ilmiö, jota kutsutaan opituksi mieltymykseksi (learned preference), on yleinen myös muissa hankalissa mauissa, kuten kahvissa tai oluessa. Suomalaisilla saattaa myös olla geneettinen alttius sietää kirpeitä ja suolaisia makuja paremmin, sillä makureseptorien herkkyys vaihtelee väestöjen välillä. Salmiakki on siis pohjoismainen "outous", joka koukuttaa, koska se osuu aivojen palkitsemisjärjestelmään ja on samalla kulttuurinen rituaali.

Nopeat sokerit ja luolaihmisen energiapiikki: Miksi himoitsemme hedelmiä ja marjoja?

Mutta miksi ylipäätään himoitsemme hedelmien ja marjojen nopeita sokereita? Vastaus löytyy luolaihmisen elämästä. Esihistoriallisessa ympäristössä sokeripitoiset hedelmät ja marjat olivat harvinaisia energiapaukkuja, jotka tarjosivat nopeita hiilihydraatteja. Nämä olivat erityisen arvokkaita anaerobisiin suorituksiin, joissa keho käyttää glykogeenia (maksassa ja lihaksissa varastoitua hiilihydraattia) nopeana polttoaineena. Esimerkiksi metsästyksessä tai petoa paetessa luolaihminen tarvitsi räjähtävää voimaa, ja hedelmien sokerit täyttivät glykogeenivarastot juuri tällaisia hetkiä varten. Toisin kuin rasvakudos, joka on lähes rajaton energiavarasto ja tukee pitkäkestoista, matalatehoista toimintaa (kuten ketoadaptoituneiden ultrakestävyysurheilijoiden suorituskykyä), glykogeeni on rajallinen mutta nopeasti hyödynnettävissä.

Evoluutio siis todennäköisesti suosi ihmisiä, jotka oppivat himoitsemaan ja säästämään nopeita hiilihydraatteja korkean intensiteetin hetkiin, kuten keihäänheittoon tai puuhun kiipeämiseen. Kutsun tätä väitettä alustavasti spurttistrategiahypoteesiksi. Ketoadaptoituneet voivat kyllä ylläpitää erinomaista kestävyyttä, koska rasva on tehokas polttoaine pitkiin suorituksiin, mutta se ei tarjoa samaa nopeaa energiapiikkiä kuin sokerit. Nykyään tämä himo johtaa siihen, että popsittelemme hedelmäkarkkeja ja mansikkatoffeita, vaikka emme juokse leijonaa karkuun – aivomme eivät vain tiedä, että elämme sohvaperunan aikaa.

Miten UPF-tuotteet huijaavat aivojamme?

Sekä hedelmäiset, marjaiset että salmiakkimaut UPF-tuotteissa on suunniteltu huijaamaan aivojamme. Tämä perustuu evoluution epäsuhtaan: aivomme on ohjelmoitu etsimään ravinteikasta ruokaa niukassa ympäristössä, mutta nykyään elämme yltäkylläisyydessä. Hedelmäiset ja marjaiset maut jäljittelevät luonnollisia ravinnonlähteitä, kuten marjoja ja hedelmiä, mutta tarjoavat vain ”tyhjiä kaloreita” [1]. Salmiakki taas hyödyntää suolaisuuden ja kirpeyden viehätystä, jotka muistuttavat evoluution kannalta tärkeitä makuja (esim. suola elektrolyyttitasapainoon, happamuus vitamiinipitoisiin ruokiin). Molemmissa tapauksissa elintarviketeollisuus käyttää aromeja, sokeria ja muita lisäaineita luodakseen makuja, jotka ovat lähes vastustamattomia.

Tämä ”koukutus” on täysin tietoista. UPF-tuotteet on suunniteltu bliss point -periaatteella, jossa sokerin, suolan ja aromien suhde on tarkasti optimoitu. Esimerkiksi mansikkatoffee ei ole vain sokeria – sen aromit ja happamuus tekevät siitä paljon koukuttavamman kuin pelkkä sokeripala. Samoin salmiakki ei olisi yhtä vastustamaton ilman makeuden ja kirpeyden tasapainoa.

Mitä tästä opimme?

Seuraavan kerran kun nappaat hedelmäkarkin tai salmiakkipastillin, tiedät, että aivosi tanssivat evoluution ja elintarviketeollisuuden asettamalle miinakentälle. Hedelmäiset ja marjaiset maut huijaavat sinut luulemaan, että syöt ravinteikasta hedelmää tai marjaa, kun taas salmiakki koukuttaa kontrasteillaan ja kulttuurisella nostalgialla. Ja ne nopeat sokerit? Ne ovat aivojesi tapa varautua siihen, että saatat joutua heittämään keihään tai kiipeämään puuhun – vaikka todennäköisemmin vain kiipeät sohvalle Netflixiä katsomaan. Joten nauti karkkipäivästä, mutta muista: aivosi saattavat luulla, että poimit marjoja luolaihmisen tapaan, vaikka todellisuudessa syötkin pelkkää sokeria ja kemiaa.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

1. Et voi syödä kaloreita, mutta käytän tässä arkikieltä. 

Lue myös: Roska-DNA:n vallankumous ja epigenetiikan nousu: Geenien salattu tarina