Superanalyysi: Villi hypoteesi – onko Jungin kollektiivinen tiedostamaton peritty epigeneettisesti?

 

Kuvittele pieni lapsi, joka kuulee sadun susista ja sankareista ja nyökkäilee innoissaan, kuin hän olisi aina tuntenut nämä hahmot. Tai tapaus, jossa lapsi lausuu runonpätkän, joka tuntuu kantavan ikiaikaista viisautta, vaikka hän ei ole voinut kuulla sitä aiemmin. Carl Jung kutsuisi tätä kollektiivisen tiedostamattoman ilmentymäksi – ihmiskunnan yhteiseksi psyykkiseksi aarrearkuksi, joka on täynnä arkkityyppejä ja symboleja. Mutta entä jos tämä ei ole pelkkää mystiikkaa, vaan biologiaa? Esitän villin hypoteesin: Jungin kollektiivinen tiedostamaton ja sen sisältämä data, kuten arkkityypit, ovat ainakin osittain periytyneet epigeneettisesti. Erityisesti lasten kyky tunnistaa saduissa arkkityyppisiä hahmoja ja toistaa universaaleja tarinoita vihjaa, että esi-isiemme kokemukset saattavat elää geeneissämme. Voiko tiede tukea tätä villiä ajatusta vai onko se pelkkää scifi-satua? Sukelletaan epigenetiikan, psykologian ja pienten lasten ihmeiden risteykseen. Turvavyöt kiinni – heivaan nimittäin tiskiin state-of-the-art hypoteesin, joka jaksaa ihmetyttää tutkijoita ja filosofeja vielä vuonna 2500.  😎

Kollektiivinen tiedostamaton: Psyyken ikiaikainen perintö

Aloitetaan Jungin ideasta. Kollektiivinen tiedostamaton on ihmiskunnan yhteinen psyykkinen varasto, joka sisältää arkkityyppejä. Toisin kuin henkilökohtainen tiedostamaton, joka perustuu yksilön kokemuksiin, kollektiivinen tiedostamaton on universaali ja peritty, ja se selittää, miksi eri kulttuurit kehittävät samankaltaisia symboleja – esimerkiksi sankarin matkaa tai pahan voiman uhkaa – ilman ilmeistä kontaktia (Jung, The Archetypes and the Collective Unconscious, 1964). Jung ei tarkentanut, miten tämä perintö siirtyy, mutta vihjasi biologiseen mekanismiin, joka yhdistää meidät esi-isiimme.

Tässä tulee villi hypoteesini: entä jos kollektiivinen tiedostamaton ei ole pelkkä abstrakti idea, vaan ainakin osittain epigeneettisesti peritty? Epigenetiikka tutkii, miten ympäristö ja kokemukset – kuten stressi, kulttuuriset rituaalit tai tarinankerronta – muokkaavat geenien ilmentymistä esimerkiksi DNA-metylaation tai histonimuutosten kautta. Jos esi-isiemme kokemukset, pelot ja tarinat jättävät epigeneettisiä jälkiä, voisivatko nämä jäljet kantaa Jungin arkkityyppejä ja selittää, miksi lapset tunnistavat saduista tuttuja hahmoja ilman opittua tietoa?

Lasten arkkityyppiset oivallukset: Anekdootit hypoteesin tukena

Pienillä lapsilla on hämmästyttävä kyky tunnistaa saduissa ja tarinoissa arkkityyppisiä hahmoja, kuten sankareita, roistoja tai viisaita vanhuksia, ja joskus jopa toistaa universaaleja runoja tai tarinoita ilman ilmeistä altistusta. Jungilaiset analyytikot ovat raportoineet tapauksia, joissa lapset lausuvat runonpätkiä tai ilmaisevat symboleja, jotka tuntuvat kantavan ikivanhaa viisautta, vaikka heidän ei pitäisi "kaiken järjen mukaan" tietää niistä mitään. Vaikka tiedepuristit kutsuvat tätä anekdoottiseksi, se on hypoteesini keskeinen vihje.

Tämä ilmiö viittaa siihen, että lapset saattavat kantaa psyykkisiä rakenteita, jotka on peritty esi-isiltä. Esimerkiksi lapsen kyky resonoida Sankari-arkkityypin kanssa – kuten sadun ritari, joka voittaa lohikäärmeen – voisi heijastaa perittyä psyykkistä "mallia", joka on muovautunut tuhansien sukupolvien selviytymistarinoiden kautta. Jungilaiset tutkijat, kuten Marie-Louise von Franz, ovat väittäneet, että lasten unet ja tarinat sisältävät arkkityyppisiä kuvia, jotka ovat universaaleja ja ilmenevät ilman kulttuurista oppimista. Hypoteesiini ehdottaa, että nämä kuviot voisivat periytyä epigeneettisesti, kun esi-isien toistuvat kokemukset – kuten taistelu, hoiva tai tarinankerronta – jättävät jälkiä aivojen kehitykseen liittyviin geeneihin.

Epigenetiikka: Kokemusten jälki geeneissä

Moderni tiede antaa tukea ajatukselle, että esi-isien kokemukset voivat periytyä epigeneettisesti. Eläintutkimukset osoittavat, että stressi, trauma tai ympäristötekijät voivat muuttaa jälkeläisten geenien ilmentymistä. Esimerkiksi hiirillä on osoitettu, että stressikokemus, kuten sähköisku yhdistettynä tiettyyn hajuun, aiheuttaa epigeneettisiä muutoksia, jotka periytyvät ainakin kahteen sukupolveen, vaikuttaen jälkeläisten pelkoreaktioihin samaa hajua kohtaan. Ihmisillä Hollannin nälkätalven (1944–1945) jälkeläistutkimukset osoittavat, että prenataalinen nälkä jätti epigeneettisiä jälkiä, jotka vaikuttivat jälkeläisten metaboliaan ja terveyteen jopa toisessa sukupolvessa.

Voiko tämä ulottua psyykkisiin rakenteisiin? Hypoteesini on villi, muttei taikurin hatusta nykästy. Arkkityypit voidaan nähdä psyykkisinä "ohjelmina", jotka ohjaavat käyttäytymistä ja tarinankerrontaa. Jos esi-isiemme toistuvat kokemukset – esimerkiksi selviytyminen pedoilta (Varjo-arkkityyppi), hoivakäyttäytyminen (Äiti-arkkityyppi) tai sankarilliset teot (Sankari-arkkityyppi) – jättivät epigeneettisiä jälkiä aivojen kehitykseen liittyviin geeneihin, nämä jäljet voisivat muokata hermoverkkoja, jotka tuottavat universaaleja symboleja. Esimerkiksi stressiin liittyvät geenit, kuten glukokortikoidireseptorit, voivat periytyä epigeneettisesti ja vaikuttaa aivojen pelkoreaktioihin, mikä voisi ilmetä arkkityyppisinä pelon tai sankaruuden teemoina.

Lasten kohdalla tämä on erityisen mielenkiintoista. Aivojen kehitys on herkkä epigeneettisille muutoksille sikiökehityksessä ja varhaislapsuudessa, jolloin neuroplastisuus on huipussaan. Jos esi-isien kokemukset, kuten tarinankerronta tulen äärellä, muokkasivat aivojen limbistä järjestelmää, nämä muutokset voisivat periytyä ja ilmetä lasten spontaaneina arkkityyppisinä oivalluksina. Esimerkiksi lapsen kyky tunnistaa sadun "paha susi" voisi heijastaa epigeneettisesti perittyä pelkoreaktiota petoeläimiin, joka on koodattu aivojen hermoverkkoihin.

Haasteet ja villi spekulaatio: Voiko epigenetiikka kantaa arkkityyppejä?

Hypoteesini lienee kohtuullisen mielenkiintoinen, mutta kohtaa tiedepuristien kritiikkiä. Ensinnäkin, epigenetiikan tutkimus keskittyy konkreettisiin muutoksiin, kuten stressivasteisiin, metaboliaan tai käyttäytymiseen, ei abstrakteihin psyykkisiin rakenteisiin, kuten arkkityyppeihin. On vaikea osoittaa, miten esimerkiksi Viisas vanhus -arkkityyppi voisi koodautua metylaatiojälkiin. Toiseksi, epigeneettiset muutokset ovat usein lyhytaikaisia (1–2 sukupolvea), kun taas Jungin kollektiivinen tiedostamaton viittaa tuhansien vuosien perintöön. Tämä vaatisi mekanismin, joka säilyttää epigeneettiset jäljet pidempään, mikä on kiistanalaista.

Silti villi spekulaatio on sallittua. Jos esi-isiemme toistuvat kokemukset – kuten tarinankerronta, rituaalit tai selviytymistaistelut – muokkasivat aivojen kehitykseen liittyviä geenejä, ne voisivat jättää jälkiä hermoverkkoihin, jotka tuottavat universaaleja symboleja. Esimerkiksi dopamiinijärjestelmä epigeneettiset muutokset voisivat vahvistaa palkitsevia käyttäytymismalleja, jotka ilmenevät arkkityyppeinä, kuten sankarin matkana. Lasten kyky tunnistaa saduista arkkityyppejä voisi olla merkki tällaisista perityistä hermoverkoista, jotka on muokattu tuhansien sukupolvien tarinankerronnan kautta.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)