Diagnostinen virhe: Osa 1 – Alkusoitto

 

Huoneessa ei ollut ikkunoita. Se oli tarkoituksella. Valon puute saa ihmisen tuntemaan itsensä pienemmäksi.

Istuin pitkän pöydän äärellä. Edessäni viisi henkilöä: poliisijohto, sisäisen tarkastuksen nainen, HR-edustaja ja kaksi hiljaista vartijaa ovella. Johtaja piti kädessään paperia, joka oli jo valmiiksi allekirjoitettu.

”Asia koskee rikoskomisario Ilmari Korpea”, hän aloitti muodollisella äänellä. ”Perusteena työsopimuslain 8 luvun 1 §:n 1 ja 2 momentti: olennainen ja toistuva palvelussuhteen velvollisuuksien rikkominen sekä luottamuspulan syntyminen. Lisäksi mahdollinen rikoslain 40 luvun 5 §:n tarkoittama salassapitorikos.”

Hän laski paperin alas.

”Kyseenalaistit virallisen kuolinsyyn tapauksessa 2025-119/A. Potilas kuoli vaiheen I kliiniseen lääketutkimukseen osallistuttuaan. Kuolinsyy: äkillinen aivokuoren nekroosi, etiologia tuntematon. Tapaus on päätetty luonnollisena kuolemana – täysin ilman yhteyttä lääkkeeseen. Sinä olet sen jälkeen hankkinut tutkimusaineistoa ilman lupaa, levittänyt sitä ulkopuolisille asiantuntijoille ja vieläpä uhkaillut lääkeyhtiön johtoa.”

Hiljaisuus. Ilmastointi humisi kuin olisi yrittänyt täyttää tyhjän tilan.

”Tiedätkö mitä tuo on?” sisäisen tarkastuksen nainen kysyi.

”Epäilyä”, vastasin.

”Se on resurssien väärinkäyttöä. Se on potilaan muiston loukkaamista. Se on salassapitosääntöjen rikkomista. Ja ennen kaikkea se on harhainen ajatus, että sinä voisit olla oikeassa ja koko järjestelmä väärässä.”

Nousin hitaasti seisomaan.

”Selvä. Mennäänpä faktoihin. Potilas 119/A, 29-vuotias nainen. Kuoli yksitoista vuorokautta lääkkeen annon jälkeen. Aivojen paino ruumiinavauksessa vain 512 grammaa. Normaalisti se on naisilla noin 1,2 kiloa. Neste kirkasta, viskositeetti vastaa jotain hemmetin glykolia. Kallon sisälämpötila +14 °C, vaikka ruumis oli huoneenlämmössä. Onko teillä tälle selitys?”

Johtaja avasi suunsa, mutta en antanut hänen puhua.

”Ei ole. Koska vaihetta I ei koskaan ollut olemassakaan. Se oli vaihe nolla. Rekisteröity Caymansaarilla, ei EudraCT:ssä, ei EMA:n listoilla. Ja te päätitte kuolinsyyn ennen kuin ruumis oli ehtinyt edes jäähtyä, koska joku soitti teille suoraan lääkefirman johtokunnasta.”

Katsoin heitä vuorotellen silmiin.

”Joten kyllä, minä loukkasin kuolleen muistoa. Mutta te rikoitte lakia. Ja minä en aio allekirjoittaa valhetta.”

Johtajan kasvot kiristyivät.

”Rikoskomisario Korpi. Tämän kokouksen pöytäkirjaan merkitään, että olet esittänyt perättömiä syytöksiä esimiehiäsi kohtaan. Työsopimuksesi puretaan välittömästi työsopimuslain 8 luvun 1 §:n nojalla. Luovutat virkamerkin, aseen ja kaikki tunnukset käytävällä oleville vartijoille. Sinulla on kymmenen minuuttia aikaa tyhjentää työpöytäsi.”

Käännyin ovelle. ”Yhdeksän riittää.”

Käytävä oli kylmä. Palveluspistooli painoi takintaskussa kuin muistutus siitä, että joku oli käyttänyt valtaa väärin.

Puhelin värisi. Tuntematon numero.

”Ilmari Korpi?”

Miesääni, vanha, käheä, mutta terävä.

”Minä olen sen tytön isä. Kilpailevan lääkeyhtiön entinen tutkimusjohtaja. Minulla on rahaa ja kaikki vaiheen nolla tiedostot. Haluan tietää, kuka tappoi tyttäreni.”

Hymyilin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.

Nyt minulla oli asiakas.

Jatkuu…

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)