Humen ongelma: Miksi emme voi tietää, nouseeko aurinko huomenna? (Osa I)

 

Tervetuloa tutkailemaan uutta kirjoitussarjaani, jossa puin yhtä filosofian historian sitkeimmistä ja tärkeimmistä ongelmista: Humen ongelmaa eli induktion ongelmaa. Sarja on suunniteltu sekä filosofian aloittelijoille että pidempään aiheesta kiinnostuneille – selitän peruskäsitteet aina selkeästi, kun ne paiskataan ensimmäistä kertaa tiskiin.

Aloitetaan peruskaurasta. 😎

Mitä induktio tarkoittaa?

Induktio on päättelymuoto, jossa siirrytään yksittäisistä havainnoista yleisiin johtopäätöksiin. 

Esimerkiksi: 

- Olen nähnyt tuhansia kertoja, että aurinko nousee aamulla. 

- Siitä päätellen aurinko nousee myös huomenna. 

Tämä on induktiivista päättelyä: menneistä ja havaituista tapauksista yleistetään tuleviin tai havaitsemattomiin tapauksiin. Induktio on tieteen, arjen ja koko kokemuksemme perusta – ilman sitä emme voisi odottaa, että fysiikan lait pätevät huomenna samalla tavalla kuin tänään.

Deduktio eroaa induktiosta

Vertailun vuoksi: deduktiivinen päättely siirtyy yleisestä yksittäiseen, ja se on loogisesti pomminvarma. 

Esimerkki: 

- Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. 

- Sokrates on ihminen. 

- Siitä seuraa väistämättä: Sokrates on kuolevainen. 

Jos premissit (lähtökohdat) ovat tosia, myös johtopäätös on pakostakin tosi. Tämä ei kuitenkaan koske induktiota.

David Hume ja hänen ongelmansa

Skottifilosofi David Hume (kuvassa) esitti kuuluisan kritiikkinsä induktiota vastaan teoksessaan An Enquiry Concerning Human Understanding (1748). Hume kysyi yksinkertaisesti: 

Miksi meillä on oikeutus olettaa, että tulevaisuus muistuttaa menneisyyttä?

Hume huomautti, että induktiivinen johtopäätös – esimerkiksi "aurinko nousee huomenna" – ei ole deduktiivisesti välttämätön. On loogisesti täysin mahdollista, että huomenna aurinko ei nousekaan, vaikka se olisi noussut joka ikinen päivä miljardeja vuosia. Menneisyys ei loogisesti pakota tulevaisuutta.

Entä voiko induktion perustella induktiivisesti itsellään? Hume vastasi: ei, sillä se johtaisi kehäpäätelmään (petitio principii) – eli argumentointivirheeseen, jossa johtopäätös olettaa jo valmiiksi todeksi sen, mitä pitäisi todistaa.

Perustelu kuuluisi seuraavasti: 

- Induktio on toiminut menneisyydessä. 

- Siksi induktio toimii myös tulevaisuudessa. 

Mutta tämä perustelu olettaa juuri sen, mitä pitäisi todistaa: että menneisyys ennustaa tulevaisuutta. Hume kutsui tätä luonnon yhtenäisyyden periaatteeksi: oletamme, että luonto jatkaa samalla tavalla kuin ennen. Mutta tälle olettamukselle ei ole rationaalista perustetta – se on vain psykologinen tapa. Näemme toistuvasti samanlaisia tapahtumia (esim. ruoka ravitsee), ja muodostamme siitä odotuksen, mutta odotus ei ole looginen välttämättömyys.

Humen skeptinen johtopäätös

Hume ei väittänyt, että induktio olisi väärä tai että luonnonlait muuttaisivat. Hän vain sanoi: 

- Emme voi rationaalisesti perustella induktiota. 

- Silti toimimme sen varassa, koska olemme tottuneet siihen – se on vaistonvaraista, ei järkeen perustuvaa.

Tämä Humen ongelma on sittemmin haastanut filosofeja ja tutkijoita kautta rantain. Jos induktiota ei voida perustella, miten tiede voi väittää tuottavansa luotettavaa tietoa tulevasta? Miten voimme luottaa kausaliteettiin eli syy-seuraussuhteisiin?

Seuraavissa osissa käyn läpi tärkeimpiä vastausyrityksiä:

- Immanuel Kantin transsendentaalinen ratkaisu 

- Karl Popperin induktion hylkääminen 

- Quentin Meillassoux'n radikaali kontingenssi 

- Nykyaikaisia yrityksiä (bayesilaisuus, metainduktio jne.)

Stay tuned. 😎

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)