Perheyhtäläisyys huojuu tuulessa: Wittgensteiniläisen käsitteen kriittinen tarkastelu

 

(Voit ladata Philosophische Untersuchungen -teoksen englanninkielisen version napsauttamalla tästä. Suomeksi teos on saatavilla Heikki Nymanin käännöksenä nimellä Filosofisia tutkielmia.)

”Junan hytissä vallinnutta tunnelmaa ei kuitenkaan kannata kuvitella liian riemukkaaksi. Small talk ja sydämelliset halaukset eivät olleet Wittgensteinin juttu. Wieniläisnero sai sen sijaan helposti äkillisiä raivokohtauksia ja oli asenteissaan äärimmäisen ankara. Pelkkä yksittäinen sana tai kevytmielinen toteamus politiikasta saattoi johtaa vuosikausien kaunaan tai jopa välien katkeamiseen – minkä olivat useita kertoja saaneet kokea myös Keynes ja Moore. Siltikin: Jumala oli palannut! Ja ilo siitä oli asiaankuuluvan suurta.” [1]

Johdanto: Mikä ihmeen perheyhtäläisyys?

Oletetaan, että yrität määritellä, mikä tekee jostain asiasta "pelin". Onko se kilpailu? Viihde? Säännöt? Voittaminen ja häviäminen? Ajattele vaikka shakkia, jalkapalloa, pasianssia, lasten hippaa tai jopa Olympialaisia. Kaikissa on jotain yhteistä, mutta kun yrität nitoa ne yhteen yhdellä yhteisellä piirteellä, joka olisi kaikissa läsnä, homma kusee käsille. Et yksinkertaisesti löydy sitä yhtä ydintä. Piste.

Tähän ongelmaan Ludwig Wittgenstein törmäsi myöhäisessä filosofiassaan, erityisesti teoksessaan Philosophische Untersuchungen (1953). Hän ehdotti, että monet arkikielen käsitteet – kuten "peli", "kieli", "luku" ja jopa "taide" – eivät perustu yhteen yhteiseen olemukseen, vaan sarjaan limittyviä yhtäläisyyksiä. Aivan kuten perheenjäsenillä: isoäidillä ja pojantyttärellä voi olla sama nenä, pojantyttärellä ja sedällä samat silmät, sedällä ja tädillä samantyylinen nauru – mutta koko perheellä ei ole yhtäkään piirrettä, joka olisi kaikilla täysin identtinen. Silti tunnistamme heidät "samaksi perheeksi".

Tätä Wittgenstein kutsui perheyhtäläisyydeksi (Familienähnlichkeit). Se oli aikoinaan vallankumouksellinen isku perinteistä essentialismia vastaan, joka oletti, että jokaisella käsitteellä täytyy olla selkeä määritelmä välttämättöminä ja riittävinä ehtoina. Wittgenstein kuitenkin totesi: älkää etsikö piilotettua ydintä, katsokaa vain käyttöä sekä risteäviä yhtäläisyyksiä. Tämä ajatus on vaikuttanut valtavasti kielifilosofiaan, psykologiaan, taideteoriaan ja jopa tekoälytutkimukseen. Mutta onko se vedenpitävä vai pitääkö se heivata kaatissäkkiin? Tässä analyysissa pureudun käsitteen vahvuuksiin ja heikkouksiin – ex cathedra. 😎

Perheyhtäläisyys Wittgensteinillä: Tarkempi katsaus

Wittgenstein esittelee ajatuksen Philosophische Untersuchungen -teoksen pykälissä 65–71. Hän vastaa kuvitteelliselle vastaväittäjälle, joka vaatii: "No, jos kielessä ei ole yhtä yhteistä ydintä, määrittele sitten ainakin 'peli' tarkasti!" Wittgenstein vastaa listaamalla pelejä ja kysyy: löydätkö jotain, mikä on kaikissa yhteistä? Ei kilpailua (pasianssissa ei kilpailla), ei aina viihdettä (ammattilaisurheilu on työtä), ei aina sääntöjä (lasten vapaassa leikissä säännöt voivat muuttua lennosta).

Sen sijaan pelejä yhdistää "monimutkainen verkosto yhtäläisyyksiä, jotka limittyvät ja risteävät" (§66). Hän vertaa tätä langan kierteeseen: langan vahvuus ei synny yhdestä kuidusta, joka kulkee koko pituuden, vaan monien limittäisten kuitujen yhteisvaikutuksesta (§67).

Tämä metafora ei koske vain pelejä, vaan Wittgenstein laajentaa sen koskemaan kieltä itseään: kielipelit (Sprachspiel) [2] ovat moninaisia, eikä "kieli" tarkoita yhtä asiaa. Ajatus on terapeuttinen – se parantaa filosofisen ahdistuksen, joka syntyy pakonomaisesta tarpeesta löytää essenssejä siellä, missä niitä ei yksinkertaisesti ole. Wittgenstein haluaa palauttaa meidät arkikielen joustavuuteen: merkitys on käytössä, ei piilotetussa muodossa.

Kriittinen analyysi: Missä perheyhtäläisyys ontuu?

Vaikka perheyhtäläisyys on varsin nerokas ja vapauttava ajatus, se ei ole immuuni kritiikille. Monet filosofit ja kielitieteilijät ovat huomauttaneet, että metafora – vaikka osuva – jättää aukkoja, jotka vaativat täydennystä. Tarkastellaan seuraavassa keskeisiä ongelmia.

1. Metaforan epämääräisyys ja selitysvoiman puute 

Perheenyhtäläisyys on metafora, ei täsmällinen teoria. Wittgenstein myöntää tämän itsekin, mutta kriitikot kysyvät: selittääkö se todella mitään uutta? Jos sanomme, että pelit liittyvät toisiinsa "yhtäläisyyksien verkostona", siirrämme vain maalitolppia: miten tunnistamme, mitkä yhtäläisyydet ovat relevantteja? Miksi shakki ja jalkapallo kuuluvat samaan perheeseen, mutta shakki ja ruoanlaittokilpailu eivät (vai kuuluvatko)? Ilman kriteeriä yhtäläisyydelle metafora muuttuu tyhjäksi: "ne vaan jotenkin muistuttavat toisiaan".

Ja yksi keskeinen ongelma: perheyhtäläisyyskäsite itse ei ole perheyhtäläisyyskäsite. Esimerkit kuten peli, luku ja kieli jakavat yhteisen piirteen: ne eivät ole määriteltävissä yhdellä yhteisellä ominaisuudella. Eli metafora salakuljettaa essentialismin takaisin peliin takaoven kautta.

2. Rajojen ongelma ja kehäpäätelmä

Jos ydintä ei ole, miten piirrämme käsitteen rajat? Wittgenstein hyväksyy epämääräisyyden ja avoimen tekstuurin – käsitteet ovat joustavia, ja rajat piirretään käytännössä. Kriitikot kuitenkin tenttaavat: olettaako perheyhtäläisyys jo valmiiksi, että tiedämme, mitkä ilmiöt kuuluvat samaan "perheeseen"? Tosielämän perheissä jäsenet tunnistetaankin geneettisesti tai sosiaalisesti, ei pelkillä ulkonäöllisillä yhtäläisyyksillä. Metafora siis sortuu kehäpäätelmään: se olettaa sen, mitä sen pitäisi selittää.

Käytännössä tämä johtaa rajatapausongelmiin. Onko tietokonepeli "peli" samalla tavalla kuin hippa? Entä simulaatio sodasta? Ilman ydintä rajanveto jää mielivaltaiseksi, ja käsite lakkaa selittämästä kategorisointia.

3. Prototypit ja piilotetut essenssit

Kognitiivinen psykologian rintama on kehittänyt Wittgensteinin ajatusta prototyyppiteoriaksi: käsitteillä on "tyypillisiä" edustajia (esim. jalkapallo on prototyyppisempi peli kuin pasianssi), ja jäsenyys määräytyy etäisyyden perusteella prototyyppiin. Tämä selittää paremmin, miten tunnistamme yhtäläisyyksiä. Kriitikot sanovat, että Wittgenstein salakuljettaa prototyypin takaoven kautta: yhtäläisyydet tunnistetaan suhteessa johonkin "keskimääräiseen" tai paradigmaattiseen tapaukseen, mikä on epäsuoraa essentialismia.

4. Itseristiriita ja metafyysinen hiljaisuus 

Jos kaikki käsitteet ovat perheyhtäläisyyksiä, miksi juuri tämä käsite itse ei ole sitä? Ja jos perheenyhtäläisyys on vain kuvailevaa, se ei kumoa essentialismia täysin – jotkut käsitteet (esim. "poikamies" = naimaton aikuinen mies) ovat kristallinkirkkaasti essentialistisia.

Perheenyhtäläisyys on hyödyllinen työkalu essentialismin kritiikkiin ja arkikielen joustavuuden korostamiseen, mutta se jää metaforaksi, joka ei täysin selitä kategorisoinnin mekanismeja. Se siis huojuu kovassa tuulessa.

Korvaava käsite: Prototyyppi ja säteittäinen kategoria

Jos perheenyhtäläisyys on liian löyhä käsite, osuvampi korvaaja saattaa tulla kognitiivisesta lingvistiikasta ja psykologiasta: prototyyppiteoria, jota ovat kehittäneet mm. Eleanor Rosch ja George Lakoff.

- Käsitteillä on prototyyppi tai "paras esimerkki": esim. "lintu"-käsitteen prototyyppi on varpunen tai punarinta – lentää, laulaa ja munii pesään.

- Jäsenyys määräytyy samankaltaisuudella prototyyppiin: pingviini on lintu, vaikka ei lennä hyvin; lepakko ei ole, vaikka lentää.

- Kategoriat ovat säteittäisiä: prototyypistä haarautuvia variaatioita, ei tasaveroista verkostoa.

Tämä säilyttää Wittgensteinin antiessentialismin, mutta tarjoaa selitysvoimaa: yhtäläisyydet eivät ole sattumanvaraisia, vaan keskittyvät paradigmaattisiin tapauksiin, jotka opimme käytännössä (kulttuurisesti ja biologisesti). Se selittää myös gradienttijäsenyyden (jotkut ovat "parempia" esimerkkejä) ja rajatapaukset paremmin kuin puhdas perheyhtäläisyys.

Lopuksi: Tuuli puhaltaa, mutta verkosto pitää – vai pitääkö?

Wittgensteinin perheenyhtäläisyys on filosofian klassikko, joka vapautti meidät essenssien orjuudesta ja muistutti kielen elävästä luonteesta. Syvällisempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että se tarvitsee täydennystä – prototyyppejä, käytännön paradigmaa tai säteittäisiä rakenteita – ollakseen parempi työkalu.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

1. Taikurien aika: Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929

2. Wittgenstein esittelee myöhäisfilosofiassaan käsitteen kielipeli (Sprachspiel), jolla hän kuvaa kielen käyttöä moninaisina, käytännöllisinä "peleinä", joissa merkitykset syntyvät säännöistä ja kontekstista – aivan kuten varsinaisissa peleissä. Kielipeli on perheyhtäläisyyskäsitteen ohella hänen myöhäistuotantonsa ydintä. Asiaan palataan tarkemmin tulevassa artikkelissa.