Ristiriidan laki: Logiikan normi vai todellisuuden luonne? Heideggerin, Meillassoux’n ja Kantin näkökulmat

 

”Mutta todettakoon seuraavaksi,  mikä tämä [kaikkein varmin] prinsiippi on: ”On mahdotonta, että jokin sama kuuluu ja ei kuulu jollekin samalle samassa suhteessa”. – Aristoteles, Metafysiikka

”Hegelin Logiikan tieteen jälkeen ei ole millään tavalla välittömän varmaa, että ristiriidan esiintyessä keskenään ristiriitaiset asiat eivät voisi todella olla.” – Martin Heidegger, Perusteen periaate

Pureudun tässä kirjoituksessa Martin Heideggerin, Quentin Meillassoux’n ja Immanuel Kantin näkemyksiin ristiriidan laista (eli ristiriidan periaatteesta), ottaen huomioon niiden näennäiset ristiriidat ja suhteuttaen ne erityisesti aiempaan kirjoitukseeni Ristiriidan laki: Perinteinen muotoilu ja Kantin kritiikki.

Heidegger ja ristiriita todellisuuden luonteena

Heidegger käsittelee ristiriidan lakia teoksessaan Perusteen periaate viitaten erityisesti Hegelin Logiikan tieteeseen. Heideggerin mukaan perinteinen näkemys ristiriidan laista – jossa ristiriita nähdään merkkinä virheestä tai mahdottomuudesta – ei ole itsestään selvä. Hän nostaa esiin Hegelin tulkinnan, jonka mukaan ristiriita ei ole peruste sen kieltämiselle, että jokin todella on olemassa. Päinvastoin, Hegelille ristiriita on ”todella olevan todellisuusluonteen sisäistä elämää” (s. 48) ja keskeinen osa olemisen dynamiikkaa. Tämä on Hegelin metafysiikan ydin: ristiriita ei ole pelkkä ajattelun ongelma, vaan se kuuluu itse todellisuuteen ja ajaa kehitystä eteenpäin.

Heideggerin kautta esitetty Hegelin näkemys haastaa perinteisen aristoteelisen logiikan, jossa ristiriita (esim. ”A on B” ja ”A ei ole B” samanaikaisesti) on mahdotonta. Heidegger ei kiistä ristiriidan lain merkitystä tieteessä tai ajattelussa, mutta hän korostaa, että Hegelin jälkeen ei voida pitää itsestäänselvänä, että ristiriita automaattisesti kumoaa jonkin olemassaolon. Tämä viittaa siihen, että ristiriita voi olla ontologinen ilmiö – osa todellisuuden rakennetta – eikä pelkästään looginen ongelma.

Meillassoux ja ristiriita ajattelun normina

Quentin Meillassoux esittää teoksessaan Äärellisyyden jälkeen näkemyksen, joka resonoi osin Heideggerin ja Hegelin kanssa mutta tuo oman lisänsä. Meillassoux ei kiistä ristiriidattomuuden merkitystä: hän myöntää sen olevan ”kaiken argumentaation vähimmäisnormi” (s. 118). Toisin sanoen, jotta ajattelu ja kommunikaatio voisivat toimia, ristiriidattomuus on välttämätöntä. Hän kuitenkin erottaa tämän normin todellisuuden luonteesta. Meillassoux’n mukaan ristiriidattomuuden välttämättömyys ajattelussa – kuten Aristoteles osoitti – ei takaa, että ristiriita olisi mahdotonta itse olevassa (todellisuudessa sinänsä).

Meillassoux’n kanta kyseenalaistaa perinteisen olettamuksen, että logiikan lait, kuten ristiriidan laki, heijastaisivat suoraan todellisuuden rakennetta. Hän viittaa siihen, että ristiriita voi olla mahdollista todellisuudessa, vaikka se on kiellettyä ajattelun tasolla. Tämä ero ajattelun normien ja todellisuuden normien välillä avaa tilaa spekulatiiviselle filosofialle, jossa todellisuus voi sisältää ristiriitoja, joita emme voi täysin käsittää loogisesti.

Kant ja ristiriidan laki puhtaana loogisena periaatteena

Kantin näkemys ristiriidan laista, kuten kirjoituksessani Ristiriidan laki: Perinteinen muotoilu ja Kantin kritiikki esitetään, poikkeaa merkittävästi Heideggerin ja Meillassoux’n kannoista. Kantille ristiriidan laki on puhtaasti looginen periaate, joka kuuluu yleiseen logiikkaan (allgemeine Logik). Se ilmaisee, että mikään propositio ei voi olla ristiriitainen itsensä kanssa – esimerkiksi ”A on B” ja ”A ei ole B” eivät voi molemmat olla totta. Tämä on analyyttinen totuus, joka on tosi pelkästään käsitteiden perusteella, riippumatta empiirisestä kokemuksesta.

Kantin keskeinen kritiikki kohdistuu perinteiseen muotoiluun, jossa ristiriidan lakiin sisällytetään aikakäsitteitä, kuten ”samaan aikaan”. Kant pitää tätä ongelmallisena, koska aika on empiirinen käsite, joka liittyy aistimellisuuteen ja kokemukseen, ei puhtaaseen järkeen. Logiikan tulee olla ajaton ja universaali, vapaa empiirisistä rajoituksista, kuten ajallisista olosuhteista. Esimerkiksi propositio ”Tämä neliö on pyöreä” on ristiriitainen itsessään, koska käsitteet ”neliö” ja ”pyöreä” sulkevat toisensa pois – ristiriita ei liity aikaan vaan on luontainen proposition sisällölle.

Kant erottaa logiikan (ajattelun muodot) metafysiikasta (todellisuuden luonne) ja korostaa, että ristiriidan laki koskee vain ajattelun lakeja, ei välttämättä todellisuutta sinänsä (Ding an sich, noumenon). Tämä erottelu on linjassa hänen transsendentaalisen idealisminsa kanssa, jossa fenomenaalinen maailma (kokemuksen maailma) eroaa noumenaalisesta todellisuudesta (asiat sinänsä).

Näkemysten vertailu ja jännitteet

Seuraavaksi tarkastelen, miten Heideggerin, Meillassoux’n ja Kantin näkemykset suhtautuvat toisiinsa ja erityisesti ristiriidan lain aikakäsitteisiin.

Heidegger vs. Kant

Heideggerin (Hegelin kautta esittämä) näkemys ristiriidasta todellisuuden osana haastaa Kantin position. Kantille ristiriita on mahdotonta loogisesti, koska se rikkoo ajattelun johdonmukaisuutta. Heideggerille ja Hegelille ristiriita ei ole pelkkä virhe, vaan dynaaminen voima, joka kuuluu olemisen luonteeseen. Tämä ero johtuu siitä, että Kant keskittyy logiikkaan puhtaana järjen alueena, kun taas Heidegger ja Hegel käsittelevät metafysiikkaa ja ontologiaa, joissa todellisuus voi sisältää ristiriitoja. Kantin kielto aikakäsitteistä ristiriidan laissa korostaa tätä eroa: hän haluaa pitää logiikan erillään empiirisistä ja ajallisista olosuhteista, kun taas Heideggerin näkemys ei tee tällaista jyrkkää erottelua.

Meillassoux vs. Kant

Meillassoux’n kanta on lähempänä Heideggeria siinä, että hän erottaa ajattelun normit (ristiriidattomuus) todellisuuden luonteesta. Kantille ristiriidan laki on universaali ja ajaton, mutta Meillassoux kyseenalaistaa sen soveltamisen todellisuuteen sinänsä. Meillassoux’n näkemys resonoi Kantin kritiikin kanssa siinä mielessä, että hän ei kiistä ristiriidattomuuden välttämättömyyttä ajattelussa – tämä on linjassa Kantin logiikan puhtauden kanssa. Kuitenkin Meillassoux’n avoimuus ristiriitojen mahdollisuudelle todellisuudessa asettaa hänet vastakkain Kantin kanssa, joka ei ota kantaa noumenaaliseen todellisuuteen vaan rajoittaa ristiriidan lain fenomenaaliseen ajatteluun.

Aikakäsitteiden rooli

Kantin kritiikki aikakäsitteistä on keskeinen ero Heideggeriin ja Meillassoux’hun nähden. Kuten aiemmassa kirjoituksessani korostetaan, Kant vastustaa ilmaisua ”samaan aikaan”, koska se sitoisi ristiriidan lain empiiriseen kokemukseen. Esimerkiksi propositio ”Aurinko paistaa” voi olla tosi nyt ja epätosi myöhemmin, mutta Kantin mukaan tämä ei ole ristiriita – ristiriita syntyy vain, jos propositio on sisäisesti ristiriitainen (esim. ”Aurinko paistaa ja ei paista” samassa propositiossa). Heidegger ja Meillassoux eivät eksplisiittisesti käsittele aikakäsitteitä samalla tavalla, mutta heidän näkemyksensä ristiriidan ontologisesta roolista viittaa siihen, että ristiriidat voivat ilmetä todellisuudessa ajallisissa tai ei-ajallisissa muodoissa, mikä ei ole Kantin yleisen logiikan piirissä relevanttia.

Moderni konteksti: Kvanttifysiikka ja ristiriita

Moderni tiede, erityisesti kvanttifysiikka, tuo mielenkiintoisen lisän tähän keskusteluun. Kvanttifysiikassa hiukkanen voi olla superpositiossa, eli samanaikaisesti eri tiloissa (esim. ”paikassa A” ja ”ei paikassa A”), mikä klassisen logiikan näkökulmasta näyttää ristiriitaiselta. Tämä tukee Heideggerin ja Meillassoux’n näkemystä, että ristiriita voi olla osa todellisuutta. Kant saattaisi vastata, että kvanttifysiikan ilmiöt kuuluvat empiiriseen maailmaan (fenomenon), eivät puhtaaseen logiikkaan, joka koskee ajattelua, ei todellisuutta sinänsä. Kantin ajaton logiikka ei jousta kvanttifysiikan kontekstisidonnaisiin lakeihin, mutta hänen erottelunsa logiikan ja kokemuksen välillä voi selittää, miksi hän ei näkisi tässä uhkaa ristiriidan laille.

Sovinnon mahdollisuus

Voiko näitä näkemyksiä sovittaa yhteen? Yksi tapa on erottaa logiikka ja metafysiikka.

• Kant: Ristiriidan laki on puhdas looginen periaate, joka koskee ajattelua ja fenomenaalista maailmaa, ei noumenaalista todellisuutta. Aikakäsitteet eivät kuulu siihen, koska logiikka on ajatonta.
• Heidegger ja Meillassoux: Ristiriita voi olla osa todellisuutta (metafysiikkaa/ontologiaa), ja logiikan normit eivät välttämättä rajoita tätä.

Toinen lähestymistapa on nähdä ristiriidan laki kontekstisidonnaisena: klassisessa logiikassa se on voimassa, mutta muissa konteksteissa se voi joustaa. Tämä tuskin tyydyttäisi Kantia, joka pitää logiikkaa universaalina ja välttämättömänä. Ehkä paras ratkaisu on tunnustaa, että logiikka on ihmisen ajattelun tuote, joka voi vaihdella kontekstista riippuen, mutta Kantille se on puhdasta ja ajatonta.

Yhteenveto

Ristiriidan lain merkitys riippuu kontekstista.

• Logiikassa (Kant): Se on välttämätön normi, ajaton ja puhdas, erillään empiirisistä käsitteistä kuten ajasta. Kantin kritiikki aikakäsitteistä korostaa logiikan universaalisuutta.
• Metafysiikassa (Heidegger, Meillassoux): Ristiriita voi olla osa todellisuutta, ja logiikan normit eivät välttämättä päde siihen.

Heidegger ja Meillassoux haastavat perinteisen näkemyksen, jossa ristiriita on virhe, näkemällä sen ontologisena ilmiönä. Kant sen sijaan pitää kiinni logiikan puhtaudesta ja erottaa sen todellisuudesta sinänsä. Jännite näiden näkemysten välillä heijastaa laajempaa filosofista kysymystä logiikan ja metafysiikan suhteesta – kysymystä, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. 

Anssi H. Manninen (aka "Kant II")