Jatkoanalyysi: Johannes Duns Scotus – olemuksellisten syiden metafyysinen voittokulku

 

Johannes Duns Scotus, tuo Doctor subtilis, ei pelkästään rakenna metafyysisiä katedraaleja – hän kaivertaa niiden perustuksiin loogisia jalokiviä, jotka loistavat vuosisatojen halki. Hänen jumaltodistuksensa sydämessä sykkii kausaalisuuden kaksoisluonne: olemuksellisesti järjestyneet syyt (causae essentialiter ordinatae) ja aksidentaalisesti järjestyneet syyt (causae accidentaliter ordinatae). Tämä ei ole pelkkää loogis-filosofinen detalji, vaan olemassaolon peruskysymyksen avain: mikä pitää maailmaa pystyssä? Scotus, terävä kuin partaveitsi, moittii filosofeja – Aristoteles mukaan lukien – aksidentaalisten syiden tuijottamisesta, kun taas hän itse syöksyy olemuksellisten syiden syvään päätyyn. Tässä lyhykäisessä jatkoanalyysissä pureudun tähän hyvin tärkeään erotteluun, joka jäi aiemmassa kirjoituksessani mainitsematta.

Aksidentaaliset syyt: Filosofien kapea polku

Scotus aloittaa kausaalisuuden purkamisen toteamalla, että monet filosofit – erityisesti Aristoteles ja hänen seuraajansa – ovat keskittyneet aksidentaalisiin syihin. Mutta mitä nämä ovat? Aksidentaalisesti järjestyneet syyt ovat syy-seuraus-ketjuja, jotka etenevät lineaarisesti, usein ajallisessa jatkumossa. Kuvittele sukupolvien ketjua: isä synnyttää pojan, poika synnyttää toisen pojan, ja niin edelleen. Jokainen syy tuottaa seurauksen itsenäisesti, ja ketju voi teoriassa jatkua loputtomiin. Aristoteles, tuo antiikin jättiläinen, tarkasteli maailmaa tällaisten syiden kautta – esimerkiksi liikkeen alkusyyn etsinnässä.

Scotus kuitenkin nostaa kulmakarvansa. Aksidentaalinen ketju on kuin naru, joka roikkuu löysästi menneisyydestä tulevaisuuteen. Se voi selittää yksittäisiä tapahtumia, mutta ei vastaa kysymykseen: miksi mitään on olemassa juuri nyt? Jos jokainen syy on vain edellisen seuraus, koko ketju jää ilman ankkuria – metafyysistä perustaa, joka pitää olemassaolon koossa. Scotus näkee tämän filosofien sokeana pisteenä, heidän taipumuksenaan tuijottaa puiden latvoja näkemättä juuristoa.

Esimerkki: Ajattele aksidentaalista ketjua kuin dominopalikoita, jotka kaatuvat yksi toisensa perään. Vaikka ketju ulottuisi äärettömään menneisyyteen, mikään ei selitä, miksi palikat ylipäätään kaatuvat – kuka antoi ensimmäisen tönäisyn? Scotus kääntää katseensa syvemmälle, olemassaolon maaperään, jossa syiden on oltava jotain muuta, jotain vankempaa.

Olemukselliset syyt: Olemassaolon graniittinen perusta

Tässä astuu esiin Scotuksen nerokkuus: olemuksellisesti järjestyneet syyt. Nämä eivät ole pelkkä aikajana, vaan hierarkkinen, samanaikainen riippuvuusjärjestelmä. Kuvittele kone, jossa jokainen osa – hammasratas, vipstaaki, moottori – toimii yhdessä tuottaakseen liikkeen. Jos moottori pysähtyy, koko kone sammuu. Olemuksellisesti järjestetyissä syissä jokainen lenkki riippuu ylemmästä syystä tässä ja nyt, ei menneisyydessä. Tämä on Scotuksen metafyysinen oivallus: olemassaolo ei ole pelkkä tapahtumien ketju, vaan dynaaminen rakenne, joka vaatii perustan.

Scotus väittää, että tällaisessa järjestelmässä ääretön regressio on loogisesti mahdoton. Jos jokainen syy riippuu toisesta syystä, ja tämä toisesta, ad infinitum, mikään ei selitä, miksi koko järjestelmä on olemassa. Ilman ensimmäistä syytä – causa prima – koko hierarkia romahtaisi, kuin korttitalo ilman alustaa. Tämä ensimmäinen syy ei ole ajallinen alku, vaan metafyysinen välttämättömyys, joka kannattelee kaikkea olemassa olevaa. Ja tämä syy, Scotus julistaa, on Jumala – per se necessarium, itsessään välttämätön olento.

Esimerkki: Olemukselliset syyt ovat kuin jättimäinen kristallikruunu, joka roikkuu palatsin katosta. Jokainen kristalli riippuu ketjusta, ketju toisesta ketjusta, mutta ilman kattopalkkia koko loisto putoaisi lattialle sirpaleiksi. Scotus osoittaa, että Jumala on tuo palkki – ei vain kruunun alku, vaan sen jatkuva tuki, joka pitää olemassaolon loistavana.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)