Jatkokirjoitus: Kirkon avioliittokiista ja oikeusvaltion koetinkivi – uusia näkökulmia Kalevasta

 

Huomasin juuri, että Pekka Lähdenperän tuore Kaleva-kirjoitus (25.6.) tuo uusia näkökulmia tähän kiperään avioliittokysymykseen. Lahdenperä, pitkän linjan oikeusvaikuttaja ja ex-kirkolliskokousedustaja, väittää, että oikeusvaltion laillisuusperiaate on heikentynyt kirkon päätöksenteossa. Otetaanpa katsaus, mitä uutta hän tuo pöytään.

1. KHO:n päätös – kenen puolella?

Lahdenperä viittaa Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) päätökseen vuodelta 2020, mutta tulkitsee sitä eri vinkkelistä kuin aiempi analyysini. Siinä missä totesin, että KHO antoi papeille liikkumavaraa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja ilman pappislupauksen rikkomista, Lahdenperä korostaa, että päätös vahvisti vihkimisen olevan vastoin kirkolliskokouksen määrittelemää avioliittokäsitystä ja siten pappisviran velvollisuuksia. Tämä osoittaa, miten sama juridinen teksti voi tukea vastakkaisia tulkintoja: toisille se on vapauttava, toisille osoitus laillisuusperiaatteen pettämisestä. Kumpi tulkinta pitää paikkansa? Se riippuu siitä, painotetaanko kirkon autonomiaa vai yksittäisen papin toimintavapautta.

2. Oikeuslaitos lainsäätäjänä?

Lahdenperä heittää tiskiin kovan syytöksen: hallintotuomioistuimet ja kirkon toimielimet ovat hänen mukaansa "kävelleet kirkolliskokouksen yli" ja astuneet lainsäätäjän rooliin. Tämä viittaa perustuslain (731/1999) 3 §:n vallanjaon periaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuinten tulisi pysyä tuomiovallan käyttäjinä, ei lainsäätäjinä. Väite on painava, sillä se haastaa oikeuslaitoksen riippumattomuuden ja kysyy, onko kirkon sisäinen laillisuusvalvonta pettänyt, kun samaa sukupuolta olevien vihkimisiä ei ole sanktioitu. Tämä laajentaa keskustelua siihen, kuka loppujen lopuksi päättää kirkon säännöistä – kirkolliskokous vai tuomioistuimet?

3. Perusoikeudet vs. laillisuusperiaate

Lahdenperä nostaa esiin jännitteen, joka jäi aiemmassa analyysissani vähälle huomiolle: perus- ja ihmisoikeuksien korostaminen on hänen mukaansa heikentänyt perustuslain 2 §:n 3 momentin laillisuusperiaatetta, joka velvoittaa kaiken julkisen vallan käytön perustumaan lakiin. Hän väittää, että kirkon päätöksenteossa ja oikeuskäytännössä on annettu liikaa painoa esimerkiksi yhdenvertaisuuslain (1325/2014) periaatteille, mikä on johtanut kirkkolain sivuuttamiseen. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, sillä se asettaa vastakkain kaksi oikeusvaltion kulmakiveä: yksilön oikeudet ja lakiin sidotun vallankäytön.

Mitä tästä opimme?

Lahdenperän kritiikki osoittaa, että kirkon avioliittokiista on paitsi teologinen myös syvästi juridinen kysymys, joka testaa oikeusvaltion rajoja. Hänen näkemyksensä haastavat pohtimaan, onko kirkon autonomiaa kunnioitettu riittävästi ja onko oikeuslaitos pysynyt roolissaan. Toisaalta hänen tulkintansa KHO:n päätöksestä muistuttaa, että juridiikka on toisinaan hyvinkin tulkinnanvaraista – sama päätös voi olla toisille voitto, toisille tappio.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)