Pääoma I–III (Marx)

 

”Marx on Darwinin ohella yhdeksännetoista vuosisadan vaikuttavin oppinut, vaikka hän oli yhtä vähän filosofi kuin tämäkin. Hänen pääteoksensa ”Pääoma”, josta hänen elinaikanaan ilmestyi vain ensimmäinen osa, on peräti mutkikas, taidokkaasti ja keinotekoisesti sepitetty järjestelmä abstrakteja määritelmiä ja päätelmäkuvioita, joka ei ainoastaan köyhälistöön kuuluville, vaan keskitason sivistyneellekin on laajoilta osiltaan käsittämätön, niin että jonkin verran liioitellen voisi sanoa, että marxilainen on henkilö, joka ei ole koskaan lukenut Marxia.” – Egon Friedell

Olen juuri suvainnut saattaa tietooni, että Tiedonantaja-sivustolta voi tilata kaikki kolme Pääoma-nidettä yhteishintaan 50 €. Eli tästä(kin) aiheesta tulossa lähitulevaisuudessa artikkelisarja.

Marx tunnetusti käänsi Hegelin dialektiikan päälaelleen. Käydään asia selkokielellä läpi, jotta lukija pääsee kärryille ja innostuu sukeltamaan syvemmälle.

Marxin dialektinen vallankumous

Marxin kuuluisa väite, että hän käänsi Hegelin dialektiikan päälaelleen, on yksi hänen ajattelunsa kulmakivistä, mutta se voi kuulostaa ensi alkuun kryptiseltä. Mitä tämä päälaelleen kääntäminen tarkoittaa? Ja miksi se on niin tärkeää ymmärtääksemme Pääoma-teoksen ydintä? Mennään askel kerrallaan, kuvitellen, että olemme kahvilassa käymässä läpi filosofian ja taloustieteen suurta draamaa.

Mistä Hegelin dialektiikassa on kyse?

Aloitetaan Georg Wilhelm Friedrich Hegelistä, 1800-luvun saksalaisesta suurfilosofista, joka oli Marxin suuri innoittaja (ja myös ajoittainen ärsytyksen kohde). Hegelin dialektiikka on tapa ymmärtää maailmaa ja sen kehitystä jatkuvana muutoksen prosessina. Hegel näki, että historia, ajattelu ja todellisuus etenevät vastakohtien kautta: jokin idea tai ilmiö (teesi) synnyttää vastavoimansa (antiteesi), ja näiden kahden törmäyksestä syntyy jotain uutta (synteesi). Tämä synteesi ei ole pelkkä kompromissi, vaan jotain kokonaan uutta, joka vie kehitystä eteenpäin.

Kuvittele esimerkiksi kahvilakeskustelu: joku väittää, että kahvi on parasta mustana (teesi). Toinen huikkaa väliin, että ei, latte on ainoa oikea tapa nauttia kahvia (antiteesi). Keskustelusta syntyy oivallus, että molemmissa on puolensa, ja keksitään cappuccino, joka yhdistää vahvan espresson ja maidon uudella tavalla (synteesi). Tämä on yksinkertaistettu esimerkki Hegelin dialektiikasta – maailma kehittyy ristiriitojen kautta.

Hegelille tämä prosessi oli ennen kaikkea ideoiden ja hengen (Geist) liike. Hän uskoi, että todellisuus on pohjimmiltaan henkistä, ja historia on maailman hengen kehittymistä kohti täydellistä vapautta ja itsetietoisuutta. Esimerkiksi valtioiden ja yhteiskuntien kehitys heijastaa tätä suurta filosofista draamaa, jossa ideat kamppailevat ja jalostuvat.

Marx kääntää dialektiikan päälaelleen: Ideoista materiaan

Marx ihaili Hegelin dialektiikkaa, mutta hänestä siinä oli yksi perustavanlaatuinen valuvika: se oli liian ylevää ja ilmavaa. Hegel asetti ideat ja hengen kaiken keskiöön, mutta Marx sanoi, että todellinen maailma ei pyöri pelkkien ajatusten varassa. Hän väitti, että materiaalinen todellisuus – eli ihmisten tapa tuottaa elinkeinonsa, kuten ruoka, vaatteet ja muut hyödykkeet – on se, mikä muokkaa yhteiskuntaa, historiaa ja jopa meidän ajatuksiamme.

Tässä tulee se kuuluisa päälaelleen kääntäminen. Marx otti Hegelin dialektiikan – tämän ideoiden tanssin – ja sanoi: ”Ei, ei, Hegel, homma menee toisin päin! Todellisuus ei ala ideoista, vaan materiaalisista olosuhteista.” Marxin mukaan yhteiskunnan kehitystä ohjaavat taloudelliset rakenteet, kuten tuotantotavat (esimerkiksi orjuus, feodalismi tai kapitalismi) ja luokkataistelut, jotka syntyvät näistä rakenteista. Ideat, kuten uskonto, filosofia tai laki, ovat Marxin mielestä pitkälti näiden materiaalisten olosuhteiden heijastuksia.

Käytetään taas kahvilavertausta. Hegelin mielestä kahvilan menu ja asiakkaiden kahvimieltymykset heijastaisivat jotain suurta henkeä tai ideaa, joka ohjaa kahvikulttuurin kehitystä. Marx sen sijaan sanoisi: ”Höpsistä! Katsokaa, kuka omistaa kahvipavut, kuka paahtaa ne, kuka myy ne ja kuka tekee työt. Se, miten kahvi päätyy kuppiin, muokkaa sitä, millaisia kahviloita meillä on ja mitä mieltä olemme kahvista.” Marxin dialektiikka on materialistista: se keskittyy konkreettisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

Miksi tämä on tärkeää Pääoman kannalta?

Marxin Pääoma on hänen yrityksensä soveltaa tätä materialistista dialektiikkaa kapitalismin analyysiin. Hän käyttää dialektista menetelmää paljastaakseen kapitalismin sisäiset ristiriidat – esimerkiksi sen, miten kapitalismi tuottaa valtavaa vaurautta, mutta samalla eriarvoisuutta ja kriisejä. Marx näkee kapitalismin teesinä, joka synnyttää antiteesinsä (työväenluokan kamppailun ja järjestelmän kriisit), ja näiden törmäyksestä voi syntyä jotain uutta – mahdollisesti sosialismi, mutta ei automaattisesti tai yksinkertaisesti.

Esimerkiksi Pääoman ensimmäisessä niteessä Marx analysoi, miten tavaroiden arvo määräytyy (työarvoteoria) ja miten kapitalistit ottavat osan työntekijöiden tuottamasta arvosta itselleen (lisäarvo). Tämä on dialektista, koska hän näkee arvon ja lisäarvon välisen suhteen dynaamisena ja ristiriitaisena: kapitalisti tarvitsee työntekijää tuottaakseen voittoa, mutta samalla työntekijän hyväksikäyttö luo jännitteitä, jotka voivat horjuttaa koko järjestelmää.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Marxin päälaelleen kääntäminen tarkoittaa yksinkertaistettuna tätä: jos haluat ymmärtää, miksi maailma on sellainen kuin on – miksi on rikkaita ja köyhiä, miksi talouskriisejä syntyy, miksi vallankumouksia tapahtuu – älä katso vain ihmisten ajatuksia, uskontoja tai lakeja. Katso sen sijaan, miten ihmiset tuottavat elantonsa, kuka omistaa tuotantovälineet (tehtaat, maat, koneet) ja miten nämä taloudelliset rakenteet muovaavat yhteiskuntaa. Marxin dialektiikka on kuin röntgenkuva, joka paljastaa kapitalismin luurangon – sen sisäiset voimat ja ristiriidat.

Kuvittele, että yhteiskunta on kuin valtava kone. Hegel keskittyi koneen ”ohjelmistoon” (ideat, kulttuuri, filosofia), mutta Marx sanoi: ”Katsokaa koneen moottoria ja polttoainetta – eli taloutta ja tuotantoa!” Tämä ei tarkoita, että Marx olisi väheksynyt ideoita. Hän vain sanoi, että ideat syntyvät materiasta, eivätkä päinvastoin.

Miksi tämä resonoi vielä tänäänkin?

Marxin materialistinen dialektiikka on yhä relevantti, koska se auttaa meitä näkemään, miten taloudelliset rakenteet – esimerkiksi globaalit markkinat, teknologiajätit tai prekariaatti – muovaavat nykymaailmaa. Kun pohdimme vaikkapa eriarvoisuutta tai ilmastokriisiä, Marxin menetelmä kehottaa meitä kysymään: kuka omistaa resurssit? Kuka hyötyy? Mitä ristiriitoja tästä syntyy? Tämä tekee Pääomasta ajattoman työkalupakin.

Työarvoteoria ja lisäarvo

Käydään vielä lyhyesti läpi nämä kaksi Marxin keskeistä käsitettä.

1. Työarvoteoria: Marxin mukaan tavaran arvo määräytyy siihen käytetyn yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan perusteella. Työ on arvon lähde, ja tavaran vaihtoarvo heijastaa tätä työpanosta. Esimerkiksi tehdastyöläisen tuottaman tuotteen arvo perustuu siihen, kuinka paljon aikaa sen valmistus keskimäärin vaatii. 

2. Lisäarvo: Lisäarvo on se arvo, jonka kapitalisti ottaa itselleen työläisen tuottamasta arvosta sen jälkeen, kun työläiselle on maksettu palkka (välttämätön työ). Se syntyy, kun työläinen tuottaa enemmän arvoa kuin mitä hänen työvoimansa uusintaminen (palkka) maksaa. Esimerkiksi jos työläinen tuottaa päivässä 100 euron arvon, mutta saa palkkaa 40 euroa, loppu on kapitalistin lisäarvoa.

Relevanssi nykypäivänä:

- Työarvoteoria: Vaikka teoriaa kritisoidaan sen yksinkertaistavuuden vuoksi (esim. teknologian ja palvelutalouden rooli), se auttaa ymmärtämään työn ja arvon suhdetta. Esimerkiksi alustataloudessa (Uber, Amazon) työntekijöiden tuottama arvo vs. saama korvaus muistuttaa Marxin ideaa.

- Lisäarvo: Konsepti on yhä relevantti analysoitaessa tuloeroja ja kapitalistista voitontavoittelua. Esimerkiksi globaaleissa tuotantoketjuissa työntekijöiden alhaiset palkat kehitysmaissa tuottavat suuria voittoja monikansallisille yhtiöille.

Marxin käsitteet tarjoavat yhä työkaluja kapitalismin dynamiikan ja eriarvoisuuden tarkasteluun, vaikka niiden soveltaminen vaatii kontekstin huomioimista.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Marxin kosto: Kapitalismin voittokulku ja valtiokeskeisen sosialismin romahdus