SUPERANALYYSI: Kant, Mendelssohn ja ristiriidan laki – filosofinen trilleri sielun kuolemattomuuden varjoissa

 

”Kant itsekin horjuu ”samanaikaisuuden” arvioinnissa, minkä osoittaa katkelma hänen väitöskirjastaan vuodelta 1770… Mikäli se tarkoittaa ”samassa-nyt-hetkessä” Moses Mendelssohn on oikeassa, kun hän kirjoittaa eräässä kirjeessään Kantille (25.12.1770) kyseisestä kohdasta: ”En usko, että ehto codem tempore on niin välttämätön ristiriidan lauseelle. Mikäli kyseessä on sama subjekti, siitä ei voida sanoa A:ta ja ei-A:ta edes eri aikoina. Mitään muuta ei tarvita mahdottoman käsitteeseen kuin että samalla subjektilla on predikaatit A ja ei-A. Voidaan myös sanoa: impossible est, non A praedicatum de subjecto A.” – Martin Heidegger, Kant & metafysiikan ongelma (s. 177 alaviite)

Kantin Puhtaan järjen kritiikki (1781/1787) ei ole pelkkä järkälemäinen kirja – se on filosofian Mount Everest, ja sen osiot, kuten sielun kuolemattomuuden mendelssohnilaisen todistuksen kumoaminen ja ristiriidan lain uudelleenmuotoilu, ovat kuin piilotettuja aarteita, jotka vaativat tarkkaa silmää. Havaitsin jo viime kesänä herkullisen kytköksen: Moses Mendelssohn (kuvassa), tuo valistuksen tähti, ei vain esittänyt sielun kuolemattomuuden argumenttia, vaan myös ”koulutti” Kantia ristiriidan lain suhteen (kuten Heidegger huomauttaa teoksessaan Kant & metafysiikan ongelma). Tässä kirjoituksessa pureudun siihen, miten Kantin radikaali näkemys ristiriidan laista muovaa hänen kritiikkiään Mendelssohnin sielun kuolemattomuuden todistusta vastaan. Valmistaudu sukeltamaan syvälle – tämä on nimittäin heittämällä SUPERPRO-tason metafysiikkaa. 😎

WARNING: Kelluntaliivit pakolliset. 

(HUOM. Filosofian yleisteosten tarjoaman standardiselityksen mukaan Kant päästimulaattori oli HC-empiristi David Hume, jonka mukaan kausaalisuus eli syy-seuraussuhde on pelkkä mielen tapa yhdistää toistuvia tapahtumia, ei itsenäinen todellisuus. Sen sijaan Mendelssohnin rooli Kantin ajattelun kehityksessä on jäänyt olemattomalle huomiolle.)

Mendelssohnin vaikutus Kantiin: Filosofinen mentorointi

Ennen kuin hyppäämme ristiriidan lain syövereihin, otetaan askel taaksepäin ja funtsitaan, mitä Heidegger tarkoittaa vihjauksellaan, että Mendelssohn koulutti Kantia (Kant & metafysiikan ongelma, 1929). Heidegger näyttäisi viittaavan siihen, että Mendelssohnin teokset, erityisesti hänen selkeä ja ankaran looginen tapansa käsitellä metafyysisiä kysymyksiä, pakottivat Kantin tarkentamaan omaa ajatteluaan logiikasta ja metafysiikasta. Mendelssohn oli valistusfilosofian jättiläinen, joka pyrki puolustamaan rationaalista metafysiikkaa, esimerkiksi sielun kuolemattomuutta (Phaidon, 1767). Hänen argumenttinsa olivat tiukasti loogisia, ja ne nojasivat klassisiin periaatteisiin, kuten ristiriidan lakiin.

Mendelssohnin vaikutus Kantin ajatteluun näkyy erityisesti siinä, miten Kant alkoi kyseenalaistaa perinteisen logiikan ja metafysiikan oletuksia. Heidegger näyttäisi olettavan, että Mendelssohnin selkeä tapa muotoilla loogisia periaatteita – kuten ristiriidan lakia – sai Kantin pohtimaan, miten nämä periaatteet toimivat puhtaan järjen puitteissa. Tämä johti Kantin radikaaliin siirtoon: hän irrotti ristiriidan lain empiirisistä ja ajallisista sidoksista, mikä puolestaan vaikutti hänen tapaansa kumota Mendelssohnin sielun kuolemattomuuden todistus. Toisin sanoen, Mendelssohnin looginen tiukkuus oli kuin sytytystulppa Kantin filosofiselle vallankumoukselle.

Ristiriidan laki: Perinteinen vs. kantilainen tulkinta

Kuten aiemmassa artikkelissani kiteytin, perinteinen ristiriidan lain muotoilu (Aristoteles & Co) kuuluu näin: Mikään lause ei voi olla samaan aikaan tosi ja epätosi. Tämä on logiikan kulmakivi, joka pitää maailman järjestyksessä – ilman sitä päätyisimme kaoottiseen maailmaan, jossa neliö voisi olla pyöreä ja aurinko voisi paistaa ja olla paistamatta yhtä aikaa.

Kant kuitenkin näkee tässä ongelman. Puhtaan järjen kritiikissä (erityisesti osiossa ”Transsendentaalinen analytiikka” ja yleisen logiikan käsittelyssä) hän argumentoi, että perinteinen muotoilu – erityisesti sen ”samaan aikaan” -osa – on ongelmallinen. Miksi? Koska se sitoo ristiriidan lain aikaan, joka on Kantin mukaan empiirinen intuitio, ei puhtaan järjen ominaisuus. Mennäänpä askel askeleelta läpi Kantin vallankumouksellisen näkemyksen ja sen yhteys Mendelssohnin sielun kuolemattomuuteen.

a) Ristiriidan laki kuuluu yleiseen logiikkaan

Kant erottaa yleisen logiikan (puhdas logiikka, joka käsittelee ajattelun muotoja riippumatta sisällöstä) transsendentaalisesta logiikasta (joka yhdistää ajattelun intuitioon, kuten aikaan ja avaruuteen). Ristiriidan laki kuuluu yleiseen logiikkaan, joka on Kantille ajatonta ja universaalia. Se ei saa olla riippuvainen mistään empiirisistä ehdoista, kuten ajasta.

Perinteinen muotoilu (”samaan aikaan”) tuo mukanaan ajan käsitteen, joka on Kantin mukaan intuition muoto – tapa, jolla järjestämme kokemuksiamme. Mutta logiikan tulee olla puhdasta, vapaata tällaisista rajoituksista. Kantin mukaan ristiriidan laki on analyyttinen periaate, joka ilmaisee, että propositio ei voi olla ristiriitainen itsensä kanssa – esimerkiksi ”A on B” ja ”A ei ole B” eivät voi molemmat olla tosia, riippumatta ajasta tai mistään muustakaan ulkoisesta ehdosta.

b) Miksi ”samaan aikaan” on ongelma?

Kantin pointti on hienovarainen mutta kauaskantoinen. Kun sanomme, että propositio ei voi olla ”samaan aikaan tosi ja epätosi”, vihjaamme, että aika jotenkin määrittää ristiriidan olemassaolon. Mutta Kantin mielestä tämä on harhaanjohtavaa. Ristiriidan laki ei koske proposition totuusarvon vaihtelua ajassa (esim. ”Aurinko paistaa” voi olla totta nyt ja epätotta huomenna, mutta tämä ei ole ristiriita). Sen sijaan laki koskee käsitteellistä johdonmukaisuutta: jos propositio on ristiriitainen, se on mahdoton itsessään, oli aikaa tai ei.

Esimerkiksi: ”Tämä neliö on pyöreä” on ristiriitainen, koska käsitteet ”neliö” ja ”pyöreä” sulkevat toisensa pois. Tämä ristiriita ei riipu ajasta – se on totta aina ja ikuisesti, kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Kantin mukaan aikakäsitteen lisääminen hämärtää tämän puhtaan loogisen totuuden.

Ristiriidan laki ja Mendelssohnin sielun kuolemattomuus

Nyt vihdoin pääsemme herkulliseksi väittämäni kytköksen ytimeen: miten Kantin uudelleenmuotoiltu ristiriidan laki liittyy Mendelssohnin sielun kuolemattomuuden todistukseen? Tämä on se kohta, missä filosofinen trilleri saa uuden käänteen. 

Mendelssohnin argumentti sielun kuolemattomuudesta (Phaidon) nojaa siihen, että sielu on yksinkertainen substanssi, joka ei voi hajota, koska hajoaminen edellyttäisi osia, ja näin ollen sielu on ikuinen. Tämä argumentti perustuu implisiittisesti ristiriidan lakiin: jos sielu on yksinkertainen (ei koostu osista), sen hajoaminen olisi ristiriitaista sen olemuksen kanssa.

Kant kuitenkin iskee tähän argumenttiin kahdella rintamalla, ja hänen uudelleenmuotoiltu ristiriidan laki on keskeinen ase:

1. Sielu ei ole empiirinen substanssi: Kuten aiemmassa analyysissä totesin, Kant väittää, että sielu (tai ”minä”) ei ole kokemusobjekti, vaan transsendentaalinen subjekti – ajattelun yhtenäisyyden edellytys (transsendentaalinen apperseptio). Kantin mukaan Mendelssohnin virhe on, että hän soveltaa substanssin kategoriaa (joka kuuluu kokemuksen piiriin) sieluun, joka on kokemuksen ulkopuolella. Tämä on paralogismi, looginen virhepäätelmä, joka ei suoranaisesti riko ristiriidan lakia, mutta hyödyntää kategoriaa väärin.

2. Yksinkertaisuus ja kuolemattomuus eivät seuraa loogisesti: Mendelssohn väittää, että yksinkertaisen substanssin hajoaminen olisi ristiriitaista. Kant haastaa tämän toteamalla, että vaikka sielu olisi yksinkertainen, sen olemassaolon lakkaaminen ei olisi ristiriitaista. Ristiriidan laki, Kantin "puhtaassa muodossa", ei takaa, että yksinkertainen substanssi on ikuinen – se vain kieltää, että jotain voisi olla ja ei olla samaan aikaan käsitteellisesti. Esimerkiksi sielun olemassaolon päättyminen (kuten valon sammuminen) ei riko ristiriidan lakia, koska olemassaolo ei ole käsitteellinen ominaisuus samalla tavalla kuin yksinkertaisuus.

Kantin uudelleenmuotoiltu ristiriidan laki – ilman aikakäsitteitä – on tässä ratkaiseva. Mendelssohnin argumentti olettaa, että sielun hajoaminen olisi ristiriitaista sen yksinkertaisen olemuksen kanssa, mutta Kant osoittaa, että tämä ei pidä paikkaansa, koska ristiriidan laki koskee vain käsitteellistä johdonmukaisuutta, ei empiirisiä tai metafyysisiä tapahtumia, kuten olemassaolon lakkaamista. Kantin mukaan Mendelssohnin todistus on yritys venyttää ristiriidan lakia maaperälle, jonne se ei kuulu – metafysiikan spekulatiivisiin väitteisiin.

Heideggerin tarkka tutka: Mendelssohnin rooli Kantin vallankumouksessa

Heideggerin huomio Mendelssohnin vaikutuksesta Kantin ajatteluun (Kant & metafysiikan ongelma) on kiehtova. Heidegger näyttäisi vihjaavan, että Mendelssohnin loogisesti tiukat argumentit pakottivat Kantin tarkentamaan käsitystään logiikasta ja sen suhteesta metafysiikkaan. Mendelssohnin tapa käyttää ristiriidan lakia sielun kuolemattomuuden todistamiseen oli esimerkki rationaalisesta metafysiikasta, joka luotti siihen, että puhdas järki voi paljastaa olevaisen olemuksen. Kant kuitenkin näki, että tällainen lähestymistapa sekoittaa yleisen logiikan (puhtaan järjen muodot) ja transsendentaalisen logiikan (järjen soveltaminen kokemukseen).

Kantin uudelleenmuotoiltu ristiriidan laki – puhtaana, ajattomana periaatteena – on suora reaktio tähän. Hän halusi pelastaa logiikan empiirisistä ja metafyysisistä väärinkäytöksistä, joita Mendelssohnin kaltaiset filosofit harjoittivat. Tässä mielessä Mendelssohnin ”koulutus” oli katalysaattori Kantin kopernikaaniselle käänteelle: järjen rajojen määrittelylle ja metafysiikan uudistamiselle.

Ironista kyllä, Mendelssohn huomaamatta sahasi omaa oksaansa.. 😐

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)