SUPERNALYYSI: Mendelssohnin sielun kuolemattomuuteen liittyvän todistuksen kumoaminen (Kant)

 

Kantin Puhtaan järjen kritiikki (1781, toisen painoksen lisäyksillä 1787) on filosofian historian raskassarjalainen, ja sen ”Paralogismien” osio, jossa hän käsittelee muun muassa sielun kuolemattomuutta, on kuin älyllinen miinakenttä. Erityisesti Mendelssohnin sielun kuolemattomuuden todistuksen kumoaminen on ultratiheää ja -monimutkaista tekstiä, joka vaatii poikkeuksellisen tarkkaa skalpellia. Tämä osio löytyy Kantin ”Transsendentaalisen dialektiikan” toisesta kirjasta, jossa hän purkaa rationaalisen psykologian harhakuvitelmia. Kyseessä lienee tämän piinallisen pedantin teoksen vaikeaselkoisin osio. Siis pelastusliivit päälle – hyppäämme suoraan metafysiikan syvimpään päätyyn. 😎

1. Taustaa: Mikä ihmeen Mendelssohnin todistus?

Ennen kuin Kant pääsee kumoamaan mitään, meidän täytyy ymmärtää, mitä hän ylipäätään kritisoi. Moses Mendelssohn (1729–1786), saksalainen valistusfilosofi ja Kantin aikalainen, esitti teoksessaan Phaidon (1767) kuuluisan argumentin sielun kuolemattomuuden puolesta. Tämä argumentti oli modernisoitu versio Platonin dialogista Phaedo, ja se oli aikansa hitti rationaalisen psykologian piirissä. Mendelssohnin ydinväite oli, että sielu on yksinkertainen substanssi, joka ei koostu osista, ja siksi sitä ei voi hajottaa – eli se on kuolematon.

Mendelssohnin logiikka menee suunnilleen näin:

- Sielu on yksinkertainen (ei koostu osista, toisin kuin materiaalinen kappale).

- Kaikki, mikä on yksinkertaista, ei voi hajota, koska hajoaminen edellyttää osia.

- Koska sielu ei voi hajota, se on välttämättä ikuinen ja kuolematon.

Tämä kuulostaa näppärältä, eikö? Mendelssohn nojaa rationaalisen metafysiikan perinteeseen, jossa sielu (tai minä) on itsenäinen, ei-aineellinen substanssi, joka voidaan tuntea puhtaalla järjellä. Mutta Kant, tuo filosofian Sherlock Holmes, haistaa tässä jotain epäilyttävää. Hän ei aio niellä tätä argumenttia koukkuineen.

2. Kantin transsendentaalinen vallankumous ja paralogismit

Kantin Puhtaan järjen kritiikki on ennen kaikkea pyrkimys asettaa metafysiikalle rajat. Hän väittää, että puhdas järki (ilman kokemusta) ei voi tuottaa varmaa tietoa sellaisista asioista kuin sielu, Jumala tai maailman kokonaisuus. Tämä johtuu hänen kuuluisasta kopernikaanisesta käänteestään: tieto ei perustu siihen, että mieli mukautuu objekteihin, vaan siihen, että objektit mukautuvat mielen rakenteisiin (aikaan, avaruuteen ja ymmärryksenkategorioihin).

Paralogismeja käsittelevässä osiossa Kant hyökkää rationaalista psykologiaa vastaan, joka yrittää päätellä sielun ominaisuuksia pelkästään ”minän” käsitteestä. Mendelssohnin todistus on yksi tällainen yritys. Kant kutsuu näitä yrityksiä paralogismeiksi – loogisiksi virhepäätelmiksi, joissa järki eksyy, kun se yrittää soveltaa ymmärryksenkategorioita (kuten substanssia) asioihin, jotka ovat kokemuksen ulottumattomissa.

3. Kantin esittämä kumous: Miksi Mendelssohnin todistus ei toimi?

Kantin kritiikki Mendelssohnin argumenttia vastaan on tiivistettävissä siihen, että sielun kuolemattomuuden todistus perustuu väärinkäsitykseen siitä, mitä voimme tietää ”minästä” tai sielusta. Mennäänpä askel askeleelta läpi Kantin argumentin – ja pidetään meininki elävänä.

a) Sielu ei ole empiirinen objekti

Kantin mukaan Mendelssohn olettaa, että sielu on substanssi, jota voidaan tarkastella samalla tavalla kuin fysikaalisia objekteja. Mutta Kantin transsendentaalisen idealismin mukaan ”minä” (tai sielu) ei ole mikään konkreettinen olio, jota voimme tutkia. Se on pikemminkin transsendentaalinen subjekti – ajattelun edellytys, joka ei itse ilmesty kokemuksessa. Kun sanomme ”minä ajattelen”, emme havaitse ”minää” objektina, vaan ainoastaan ajattelun yhtenäisyyden. Tämä on Kantin kuuluisa transsendentaalisen apperseption idea.

Mendelssohnin virhe on, että hän hyppää tästä ”minä ajattelen” -kokemuksesta johtopäätökseen, että sielu on yksinkertainen substanssi. Kant toteaa: ei, ei, ei. ”Minä” on pelkkä looginen subjekti, ei empiirinen olio, jolle voisimme liittää ominaisuuksia kuten yksinkertaisuus tai kuolemattomuus.

b) Yksinkertaisuus ei takaa kuolemattomuutta

Mendelssohnin argumentin ytimessä on väite, että yksinkertainen substanssi ei voi hajota, joten se on kuolematon. Kant puraisee tätäkin kohtaa terävästi. Hän myöntää, että voimme ajatella sielua yksinkertaisena (koska ”minä” ilmenee ajattelussa yhtenäisenä), mutta tämä ei tarkoita, että sielu olisi todellisuudessa yksinkertainen substanssi. Yksinkertaisuus on vain tapa, jolla mieli jäsentää kokemuksensa, ei metafyysinen fakta.

Lisäksi Kant huomauttaa, että vaikka sielu olisi yksinkertainen, se ei vielä todista sen kuolemattomuutta. Miksi? Koska yksinkertaisuus ei estä olemassaolon lakkaamista. Kant käyttää analogiaa: vaikka valon säde olisi ”yksinkertainen” (ei koostu osista), se voi silti sammua. Samoin sielu voisi teoriassa lakata olemasta, vaikka se olisi yksinkertainen.

c) Substanssin käsite ei sovellu sieluun

Kant kyseenalaistaa myös Mendelssohnin oletuksen, että sielu on substanssi. Hänen mukaansa substanssin käsite (yksi hänen 12 ymmäryksenkategoriastaan) on merkityksellinen vain kokemuksen piirissä – siis kun puhumme aika-avaruudellisista objekteista. Sielu ei kuitenkaan ole tällainen objekti, koska emme voi havaita sitä aistien kautta. Näin ollen on virhe soveltaa substanssin käsitettä sieluun ja väittää, että se on ikuinen, koska substanssit säilyvät ajassa.

Kant tiivistää: Mendelssohnin todistus on paralogismi, koska se sekoittaa loogisen yhtenäisyyden (”minä ajattelen”) metafyysiseen väitteeseen sielun olemuksesta. Tämä on kuin yrittäisi todistaa yksisarvisen olemassaolo sillä, että voimme ajatella yksisarvisen.

4. Filosofinen implikaatio: Mitä tästä seuraa?

Kantin kumoaminen ei tarkoita, että sielu ei olisi kuolematon – hän ei ota kantaa siihen, onko kuolemattomuus totta vai ei. Sen sijaan hän väittää, että emme voi tietää sielun kuolemattomuudesta puhtaan järjen avulla. Tämä on Kantin transsendentaalisen filosofian ydinsanoma: metafyysiset kysymykset, kuten sielun kuolemattomuus, Jumalan olemassaolo tai maailman rajattomuus, ovat järjen ulottumattomissa, koska ne ylittävät kokemuksen rajat.

Kantin mukaan sielun kuolemattomuus voi olla uskon tai moraalisen vakaumuksen asia (ks. hänen Käytännöllisen järjen kritiikki), mutta sitä ei voi todistaa rationaalisesti. Tämä oli aikanaan järisyttävää, sillä se romutti rationaalisen psykologian perustuksia ja pakotti filosofit miettimään metafysiikkaa uudella tavalla.

Anssi H. Manninen (aka ”kant II”)

Lue myös: Ristiriidan laki: Perinteinen muotoilu ja Kantin kritiikki