Anders Adlercreutz opetusministerinä: Kriittinen tarkastelu puolentoista vuoden jäljiltä

 

Vuoden loppu lähestyy, ja on jälleen aika katsoa peiliin – tai tällä kertaa ministerin salkkuun. Suomen nykyinen opetusministeri Anders Adlercreutz (RKP) astui virkaansa heinäkuussa 2024, korvaten Anna-Maja Henrikssonin, joka siirtyi europarlamentaarikoksi. Adlercreutz on ollut tehtävässä nyt noin puolitoista vuotta, mikä on riittävä aikaa alustavan arvion muodostamiseksi. Tehdään se kriittisesti, mutta reilusti, höystettynä ripauksella lennokkuutta, jotta tämä ei kuivu akateemiseksi seminaariksi. Mennäänpä asiaan. 😎

Taustaa: Ministeri ja konteksti

Adlercreutz, arkkitehtitaustainen pohjanmaalainen, nappasi salkkun Orpon hallituksen keskellä, jossa koulutussektori on ollut jatkuvassa myllerryksessä. Hallitusohjelma lupasi panostuksia osaamiseen ja tutkimukseen, mutta samalla julkisen talouden sopeutustoimia. PISA-tulokset (2022) osoittivat suomalaisten oppilaiden osaamistason laskeneen merkittävästi – lukutaidossa, matematiikassa ja luonnontieteissä – ja ero parhaiden ja heikompien välillä kasvoi. Tämä ei tietenkään ole yksin ministerin vika, vaan pitkäaikainen trendi, mutta täytyy kysyä: onko ministeri onnistunut kääntämään kurssia kohti platonilaista ihannetta sivistyneestä yhteiskunnasta, jossa koulutus on yhteisen hyvän kulmakivi?

Saavutuksia: Valopilkkuja tiukassa taloudessa

Positiivista on sanottava ensin, sillä kriittisyys ei tarkoita pelkkää moitetta. Adlercreutz on jatkanut hallituksen linjaa, jossa koulutukseen ja tutkimukseen on osoitettu lisäpanostuksia vaikeina aikoina. Vuoden 2026 talousarvioehdotuksessa OKM:n hallinnonalalle esitetään noin 441 miljoonaa euroa enemmän kuin 2025 – tämä sisältää lisäyksiä mm. harrastustoimintaan ja osaamisen kehittämiseen. Tämä resonoi aristoteelisen hyveen etiikan kanssa: ministeri on ainakin yrittänyt priorisoida tulevaisuuden investointeja, vaikka julkinen talous kiristyykin.

Adlercreutz on myös nostanut esiin konkreettisia huolia: puhelinten rajoittaminen kouluissa työrauhan parantamiseksi, nuorten mielenterveyden tukeminen (esim. terapiatakuun edistäminen) ja opettajien arvostuksen korostaminen. Hän on todennut suomalaisen koulun vahvuudeksi osaavat opettajat, mikä on tervetullut muistutus aikana, jolloin opettajien jaksaminen on koetuksella. Nämä ovat lennokkaita eleitä kohti käytännön parannuksia – kuin yrittäisi korjata vuotavaa venettä keskellä myrskyä.

Kriittisiä huomioita: Missä jäätiin vajaaksi?

Tässä tulee se kova osa. Vaikka budjettilisäykset kuulostavat hyvältä, ne ovat hallitusohjelman mukaisia sopeutustoimia – eli leikkauksia muualta kompensoituna. PISA-trendi ei ole kääntynyt: osaamistason lasku jatkuu, ja vaikka heikkojen oppilaiden osuus on yhä alle EU-keskiarvon, ero kärkeen kasvaa. Tämä viittaa systeemisiin ongelmiin: resurssien kohdentamisessa, oppimisen tuen uudistuksessa ja ehkäpä liiallisessa luottamuksessa vanhoihin rakenteisiin.

Adlercreutzin kausi herättää kysymyksen deweylaisesta progressiivisesta kasvatuksesta: onko ministeri riittävästi haastanut status quoata? Puhelinkiellot ja työrauhan palauttaminen ovat symbioottisia korjauksia, mutta missä piileksivät rohkeat visiot? Esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja perheiden yhteistyön korostaminen (OECD:n raportti 2025 kehuu Suomea tästä) on hienoa, mutta se ei yksin riitä kääntämään osaamiskriisiä. Kriitikot – mukaan lukien opettajajärjestöt kuten OAJ – ovat kaivanneet enemmän konkreettisia toimia opettajien työtaakan keventämiseksi ja eriarvoistumisen torjumiseksi.

Lisäksi ministerin lyhyt kausi tarkoittaa, että monet uudistukset ovat vasta alkutaipaleella. Oppimisen tuen uudistus perusopetuksessa ja uudet rahoitusmallit korkeakouluissa (2025–2028) ovat lupaavia, mutta niiden vaikutukset näkyvät vasta vuosien päästä. Tässä piilee dilemma: onko suhteellisen lyhytvirkainen ministeri vain väliaikainen vahti vai todellinen muutosvoima?

Johtopäätös: Keskeneräinen projekti

Anders Adlercreutz on onnistunut kohtuullisesti vakiinnuttamaan asemansa vaikeassa roolissa. Hän puhuu selkeästi koulun merkityksestä henkiselle ja taloudelliselle hyvinvoinnille, ja budjettilisäykset osoittavat priorisointia. Kuitenkin kriittisesti tarkastellen kausi on tähän mennessä enemmän hallinnollinen jatke kuin radikaali uudistus. PISA-lasku ei ole pysähtynyt, ja systeemiset haasteet (eriarvoisuus, opettajien uupumus jne.) vaativat rohkeampia otteita.

Arvosanaksi antaisin tällä hetkellä 7–: perustyö on tehty, mutta rohkeita visiota kaivataan lisää, jotta Suomi palaisi koulutuksessa maailman kärkeen.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Jeesuksen cancelointi koulun joulujuhlasta –Mannisgiljotiini iskee jälleen