Humen giljotiinin kumous: Arvoista johdetaan tosiasioita joka päivä – ja loogisesti pätevästi

 

David Hume esitti vuonna 1739 kuuluisan väitteen: mikään määrä ”on”-lauseita (is) ei voi loogisesti johtaa yhteenkään ”pitäisi”-lauseeseen (ought). Tätä kutsutaan Humen giljotiiniksi. Se on ollut ei-kognitiivisen metaetiikan kulmakivi ja naturalistisen virheopin perusta.

Giljotiini heivataan nyt kuitenkin suoraan kaatopaikalle. Se itse asiassa kaatuu jo yhteen loogisesti pätevään syllogismiin, jota käytetään oikeussaleissa, sopimuksissa ja arkielämässä miljoonia kertoja päivässä.

Kumous on seuraavanlainen:

1. Institutionaaliset faktat ovat tosiasioita (konstatiivisia väitteitä)

Esim. ”Solmimme lainopillisesti sitovan velkasopimuksen 1.1.2025” on tosiasialause, jonka totuusarvo ratkeaa empiirisesti (allekirjoitukset, todistajat, rekisteri).

2. Tietyt institutionaaliset faktat konstatiivisesti konstituoivat normatiivisia faktoja

Sopimuksen olemassaolo itsessään tekee todeksi lauseen ”Minulla on oikeudellinen velvoite maksaa 10 000 € takaisin 31.12.2025”.

3. Tästä normatiivisesta faktasta seuraa deduktiivisesti varsinainen moraalinen/sääntöperäinen ought-lause: 

”Minun tulee [on oikeudellisesti ja moraalisesti velvoittavaa] maksaa 10 000 € takaisin 31.12.2025.”

Muodollisesti:

P1. ∃x) (x on lainopillisesti sitova velkasopimus & x velvoittaa minut maksamaan 10 000 €) 

P2. ∀x (jos x on lainopillisesti sitova velkasopimus, joka velvoittaa minut maksamaan summan S, niin minun tulee maksaa S) 

C. Minun tulee maksaa 10 000 €

Tämä on modus ponens, siis loogisesti pätevä. Premissi 1 on puhdas tosiasialause (is), premissi 2 on institutionaalisen normin konstatiivinen ilmaus ja johtopäätös on aito ought-lause.

Humen giljotiini ei siis leikkaa, sillä se olettaa virheellisesti, että kaikki ought-lauseet olisivat puhtaan preskriptiivisiä käskyjä. Suurin osa arkisista ja moraalisista velvoitteista on kuitenkin institutionaalisia faktoja – siis is-lauseita, jotka itsessään konstituoivat ought-velvoitteita.

Giljotiini toimii vain tyhjiössä, jossa kielestä on riisuttu kaikki institutionaalinen ja performatiivinen konteksti. Reaalimaailmassa se on pelkkä puinen veitsi.

Q.E.D. (Quod Erat Demonstrandum)

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Saganin standardin kumous: Loogis-filosofinen analyysi