Verisiä tarinoita ja nerouden pimeä puoli: Miksi yleisnerot kanavoivat rikoksia taiteeseen?

 

Kuvittele mielesi syvimmät varjot: kaaos, intohimo, ehkä jopa murhanhimo. Nyt kuvittele, että nämä pimeät voimat eivät vie sinua vankilaan vaan luovat maailman suurimpia taideteoksia. Tätä juuri Egon Friedell, Uuden ajan kulttuurihistorian teräväkynäinen kirjoittaja, ehdottaa pohtiessaan nerouden ja mielenterveyden – tai pikemminkin latentin rikollisuuden – yhteyttä. Hänen mukaansa yleisnerot, nuo historian moniosaajat, kuten Shakespeare tai Goethe, ovat ihmisiä, jotka pakenevat sisäisiä demonejaan luomistyöhön. He kirjoittavat murhia, jottei heidän tarvitse tehdä niitä.

Friedell pohjaa ideansa klassiseen vastakkainasetteluun, joka juontaa juurensa Nietzscheen ja antiikin Kreikkaan: apolloninen versus dionyysinen. Apolloninen voima on järjestys, harmonia ja rationaalisuus – se on kuin arkkitehti, joka piirtää täydellisiä viivoja. Dionyysinen voima taas on kaaos, intohimo ja hillitön energia – se on villi tanssi, joka ei kysy lupaa. Yleisnerossa nämä kaksi voimaa taistelevat, ja juuri tämä jännite synnyttää jotain poikkeuksellista. Mutta Friedellin mukaan dionyysinen puoli voi olla vaarallinen: se on se osa neroa, joka voisi tehdä rikoksen. Onneksi nero löytää pakotien – hän kaataa kaaoksensa kankaalle, runoihin tai näytelmiin.

Otetaanpa esimerkki: William Shakespeare. Hänen näytelmissään veri lentää kuin Quentin Tarantinon elokuvissa. Macbeth on tarina vallanhimosta ja murhasta, Othello mustasukkaisuuden traagisesta kierteestä, ja Titus Andronicus – no, se on silkkaa verilöylyä. Friedell ehdottaa, että Shakespeare kirjoitti nämä tarinat, koska hänen sisällään asui sama pimeys, joka voisi tehdä murhaajan. Sen sijaan, että hän olisi tarttunut tikariin, hän tarttui kynään. Hänen luomistyönsä oli pelastus, tapa kesyttää dionyysinen kaaos apollonisen järjestyksen avulla.

Entä sitten Johann Wolfgang von Goethe? Friedell lainaa hänen sanatarkkaa lausuntoaan: ”En ole koskaan kuullut puhuttavan rikoksesta, jota en voisi tehdä.” Goethe, tuo saksalaisen kirjallisuuden jättiläinen, loi Faustin, jossa päähenkilö tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja syöksyy moraaliseen rappioon. Goethen teokset ovat täynnä intohimoa, kapinaa ja eksistentiaalista kamppailua – merkkejä siitä, että hänkin kanavoi sisäistä myrskyään taiteeseen.

Historia on pullollaan vastaavia esimerkkejä. Leonardo da Vinci, renessanssin yleisnero, piirsi paitsi enkelimäisiä madonnia myös sotakoneita ja anatomisia tutkielmia, jotka paljastavat pakkomielteen elämän ja kuoleman rajoihin. Hänen luonnoskirjoissaan on jotain häiritsevän intensiivistä, ikään kuin hän olisi purkanut sisäistä levottomuuttaan. Tai ajatellaan modernimpaa neroa, kuten Alfred Hitchcockia, joka ei ollut Friedellin aikalaista mutta sopii teesiin täydellisesti. Hänen elokuvansa, kuten Psykon legendaarinen suihkukohtaus, ovat mestarillisia tutkielmia väkivallasta ja psyyken pimeydestä. Hitchcock ei tappanut ketään, mutta hänen elokuvansa antavat katsojan kurkistaa pimeään.

Miksi sitten nerot eivät päädy taparikollisiksi? Friedellin vastaus on yksinkertainen mutta nerokas: luomistyö on sublimaatiota, tapa muuttaa raaka, dionyysinen energia apolloniseksi järjestykseksi. Kirjoittamalla murhaajan tarinan tai maalaamalla kaaoksen nero pitää itsensä – ja maailman – turvassa. Tämä ajatus resonoi myös kriminaalipsykologian kanssa: voisiko luovuus olla tapa kanavoida antisosiaalisia impulsseja? Ehkä moderni tutkimus voisi tarttua tähän ja tutkia, miten taide toimii psyyken pelastusrenkaana.

Friedellin teesi on tietysti spekulatiivinen – emme voi laittaa Shakespearea tai Goethea aivoskanneriin ja todistaa, että he olivat latentteja rikollisia. Mutta juuri siinä piilee hänen ajatustensa viehätys: ne haastavat meitä näkemään nerouden paitsi loistona myös kamppailuna. Seuraavan kerran, kun katsot veristä draamaa tai luet murhamysteeriä, mieti: ehkä sen takana on nero, joka pelasti maailman kynällään.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)