Pensselin vetoja ja suurten linjojen taidetta: Egon Friedellin kulttuurifilosofia

 

”Kirjakaupoista, kirjastoista, antikvaarikirjakaupoista ja valitettavasti myös tuttaviltaan ja ystäviltään [Egon Friedell] raahasi kasoittain kirjoja kotiinsa.” – Carl-August von Willebrand

Egon Friedell, itävaltalainen polymath ja Uuden ajan kulttuurihistorian kirjoittaja, on kuin taiteilija, joka maalaa historian kankaalle leveällä pensselillä. Toisin kuin filosofian jättiläiset, kuten Kant tai Hegel, jotka syventyvät piinallisen tarkasti yksittäisiin käsitteisiin ja rakentavat tiukkoja järjestelmiä, Friedell luo laajoja, värikkäitä kaaria, jotka kattavat vuosisatoja ja kulttuureja. Hänen teossarjansa on kultakaivos uusille ideoille, koska se ei kangistu yksityiskohtiin vaan etsii historian syvempiä virtauksia – "maailmantarkoitusta", kuten hän itse asian ilmaisee.

Kantin Puhtaan järjen kritiikki tai Hegelin Hengen fenomenologia ovat kuin mikroskooppeja, jotka tarkentavat katseen tiettyihin ongelmiin: tiedon perusteisiin, moraaliin tai historian dialektiikkaan. Näiden ajattelijoiden työ on korvaamatonta, mutta se vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä ja halua uppoutua abstrakteihin rakennelmiin. Friedell sen sijaan on tarinankertoja ja visionääri, joka yhdistää anekdootteja, psykologiaa ja filosofiaa paljastaakseen eurooppalaisen sielun kehityskaaren keskiajalta moderniin aikaan. Hänen metodinsa ei ole systemaattinen vaan impressionistinen: hän ei yleensä pyri todistamaan teesejä vaan herättämään oivalluksia.

Myöhemmin aion sukeltaa yksittäisiin Friedellin ajatuksiin – esimerkiksi hänen näkemyksiinsä modernin ajan kriisistä tai Goetheen liittyvistä pohdinnoista. Mutta jo nyt on selvää, että Friedellin leveä pensseli on jättänyt jälkensä.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)