Artikkelisarjan otsikko: Myytinmurtajat vai tarinankertojat? Kylmänviileä katsaus Jumalan synty -teoksen väitteisiin (Osa III)

 

“Historia ei ole pelkkä faktojen ketju, vaan elävää kudosta, jossa logiikka ja mysteeri kietoutuvat yhteen.” – Egon Friedell

Tervetuloa takaisin Jumalan synty – Isän ja Pojan kätketty historia -teoksen väitteiden ruotimiseen! Ensimmäisessä osassa ihmettelimme, kun Jeesuksen manaukset ja parannukset kutistettiin aikansa tusinatavaraksi – ikään kuin Picasso olisi vain pensselinheiluttaja muiden katutaiteilijoiden joukossa. Toisessa osassa hämmästelimme, kun kirjoittajat heittivät Jeesuksen freudilaiselle sohvalle nimettömien psykoanalyytikkojen narsistidiagnoosiin, vain myöntääkseen sen hataruuden. Nyt sukellamme teoksen syvimpään metodologiseen oletukseen: naturalistinen tutkimusote on muka ainoa pätevä tapa lähestyä historiaa, oli sitten kyse Jeesuksen teoista tai uskonnollisista ilmiöistä. YouTubessa kirja herättää kiihkeää keskustelua – Iltalehden mukaan joku uhkasi jopa polttaa sen! – mutta kirjoittajien naturalistinen dogma herättää kysymyksen: onko tiede näin mustavalkoista vai mahtuisiko historiaan myös ripaus Picasson värejä? Otetaanpa väite kylmänviileään syyniin, ripaus sarkasmia ja historian pölyä mukana.

Mitä tarkoittaa naturalistinen tutkimusote?

Aloittelijoille pikakertaus: naturalistinen tutkimusote tarkoittaa, että ilmiöitä selitetään vain luonnollisten syiden ja empiiristen metodien, kuten havaintojen ja mittausten, kautta. Yliluonnolliset selitykset (esim. ihmeet, jumalallinen väliintulo) suljetaan pois. Esimerkiksi Jeesuksen manauksia tutkittaessa naturalisti saattaisi sanoa: "Ei demoneja, vaan epilepsiaa!" Tämä on metodologinen naturalismi, joka ei väitä, etteikö yliluonnollista voisi olla olemassa, vaan keskittyy siihen, mitä voidaan ylipäätään tutkia tieteellisesti. Ontologinen naturalismi menee pidemmälle, väittäen, että vain luonnollinen todellisuus on olemassa – piste. Jumalan synty nojaa vahvasti metodologiseen naturalismiin, ja ajoittain tuntuu flirttailevan sen ontologisen serkun kanssa, kun se kuittaa uskonnolliset väitteet pelkkinä myytteinä. Pääsääntöisesti naturalismi on tieteentekijöiden luottotyökalu – mutta onko se ainoa tapa maalata historian kangas?

Väite: Naturalistinen tutkimusote on ainoa pätevä lähestymistapa

Teos ei suoraan huuda "naturalismi on kuningas!", mutta sen väitteet – oli kyse Jeesuksen manauksista, narsismidiagnoosista tai tutkimuksen kyvyttömyydestä tavoittaa "ihmiskielestä irrallista Jumalaa" – huokuvat oletusta, että vain naturalistinen ote tuottaa validia tietoa. Esimerkiksi Jeesuksen manaukset (osa I) typistettiin aikansa rutiineiksi, ja hänen oletettu narsisminsa (osa II) analysoitiin modernilla psykologialla, ikään kuin 1. vuosisadan metafyysinen maailmankuva olisi irrelevantti. Kirjoittajat tuntuvat pitävän naturalismia päivänselvänä, mutta onko tiede todella näin mustavalkoista? Vai onko heidän dogmansa yhtä jäykkää kuin väite, että vain valokuva on taidetta, mutta Picasson maalaukset ovat pelkkää pensselinheilutusta?

Historiallinen ja tieteenfilosofinen konteksti: Naturalismin rajat

Naturalistinen tutkimusote on kiistatta tieteen kulmakivi. Se on antanut meille gravitaatiolait, antibiootit ja avaruustutkimuksen – kiitos siitä! Mutta kun puhumme historiasta, erityisesti 1. vuosisadan juutalaisesta kontekstista, naturalismi voi kompastua omiin saappaisiinsa. Jeesuksen aikaan maailmankuva oli syvästi uskonnollinen: demonit, ihmeet ja Jumalan läsnäolo olivat osa arkea (esim. Qumranin tekstit, Filo Aleksandrialainen). Väite, että Jeesuksen manaukset olivat "vain" epilepsiaa tai hänen opetuksensa "vain" narsismia, on anakronistista – se tuo 2000-luvun linssit 1. vuosisadan markkinoille. Kuten osassa II huomasimme, freudilainen diagnoosi oli moderni väline, joka ei sovi muinaiseen kontekstiin. Samoin naturalistinen ote voi sivuuttaa sen, miten ihmiset kokivat Jeesuksen teot, mikä oli niiden historiallinen vaikutus.

Tieteenfilosofiassa naturalismin yksinoikeus on kyseenalaistettu. Thomas Kuhn (The Structure of Scientific Revolutions, 1962) osoitti, että tiede etenee paradigmamuutosten kautta, jotka eivät aina ole puhtaasti empiirisiä. Paul Feyerabend (Against Method, 1975) meni pidemmälle, väittäen, että tiede hyötyy metodologisesta moninaisuudesta – joskus jopa epätieteellisistä hypoteeseista. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoria oli aluksi teoreettinen harppaus, jota ei voitu testata naturalistisesti. Historiaa tutkiessa fenomenologiset tai hermeneuttiset lähestymistavat voivat täydentää naturalismia, koska ne huomioivat merkitykset ja kokemukset, eivät pelkkää dataa. Egon Friedellin hengessä voisi sanoa, että historia on "elävää kudosta", jossa logiikka ja mysteeri kietoutuvat – pelkkä naturalismi jättää puolet kankaasta maalaamatta.

Lopuksi: Picassoa vai valokuvaa?

Jumalan synty haluaa pakottaa historian naturalistiseen muottiin, mutta unohtaa, että tiede ja historia ovat rikkaampia kuin yksittäinen metodi. Naturalismi on loistava työkalu, mutta poikkeukset – kuten intuition, merkitysten ja kulttuuristen linssien huomioiminen – vahvistavat sääntöä. Väite, että vain naturalismi kelpaa, on kuin sanoisi, että vain valokuva on taidetta, mutta Picasson maalaukset ovat pelkkää sotkua. YouTuben kiihkeät reaktiot osoittavat, että kirja osaa provosoida, mutta kirjoittajien dogma kompastuu omaan jäykkyyteensä. Seuraavassa osassa pöllytämme lisää teoksen väitteitä – pysy mukana, sillä historian pöly lentää yhä!

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)