Artikkelisarjan otsikko: Myytinmurtajat vai tarinankertojat? Kylmänviileä katsaus Jumalan synty -teoksen väitteisiin (Osa IV)

 

(Tässä osassa viitataan Matti Kankaanniemen artikkeliin Jumalansynty, tiede ja tutkija-apartheid)

Tervetuloa jälleen Jumalan synty – Isän ja Pojan kätketty historia -teoksen väitteiden ruotimiseen. Osassa I ihmettelimme, kun Jeesuksen manaukset ja parannukset typistettiin aikansa tusinatavaraksi – ikään kuin Picasso olisi vain pensselinheiluttaja muiden katutaiteilijoiden joukossa. Osassa II hämmästelimme, kun kirjoittajat (jäljempänä ”Theotokoi”) heittivät Jeesuksen freudilaiselle sohvalle narsistidiagnoosiin, vain myöntääkseen sen hataruuden. Osassa III pöllytimme heidän naturalistista dogmaansa, joka julisti ”luonnolliset” selitykset ainoaksi tiedoksi, vaikka historia kaipaa Picasson värejä. Nyt sukellamme teoksen sivulle 53, jossa Theotokoi julistaa, että tunnustuksellisiin lähtökohtiin sitoutunut tutkimus – vaikka se julkaistaisiin vertaisarvioiduissa lehdissä – ei ole vakavasti otettavaa historiantutkimusta. YouTubessa kirja herättää kiihkeitä reaktioita – Iltalehden mukaan joku uhkasi polttaa sen! – mutta tämä väite on kuin tieteen puhdistusretki, joka leimaa toisinajattelevat valetutkijoiksi. Onko kyse tieteestä vai tutkija-apartheidista? Hypätään taas kylmänviileään analyysiin, ripaus sarkasmia ja historian pölyä mukana.

Mitä tämä väite tarkoittaa?

Theotokoi siis väittää, että tutkimus, joka sitoutuu uskonnollisiin lähtökohtiin (esim. tutkijat, jotka työskentelevät tunnustuksellisissa oppilaitoksissa tai joiden motiivit ovat uskonnollisia), ei ole “vakavasti otettavaa historiantutkimusta”, vaikka se läpäisisi vertaisarvioinnin ja näyttäisi päällepäin tieteelliseltä. He viittaavat erityisesti Yhdysvaltojen tunnustuksellisiin oppilaitoksiin ja suomalaisiin tutkijoihin, joiden “taustamotiivit ovat uskonnollisia”. Käytännössä he sanovat: jos tutkija uskoo tai työskentelee uskonnon piirissä, hänen työnsä on automaattisesti epäilyttävää, koska sen tavoite on “vahvistaa uskonnollisen yhteisön käsityksiä”. Tämä on kuin julistaisi, että vain Theotokoin käyttämä metodi on aitoa tiedettä, ja muut ovat valetutkijoita. Mutta pitääkö tämä paikkansa vai onko kyse tieteenfilosofisesta harhalaukauksesta?

Historiallinen ja tieteenfilosofinen konteksti: Kuka saa tehdä tiedettä?

Tieteellinen raamatuntutkimus, erityisesti Uuden testamentin eksegetiikka, pyrkii analysoimaan evankeliumeita samalla kriittisyydellä kuin muita antiikin lähteitä. Tämä on historialliskriittinen metodi, joka painottaa lähteiden arviointia, kontekstin ymmärtämistä ja metodologista kurinalaisuutta. Theotokoi olettaa, että heidän versionsa tästä metodista – naturalistinen ja uskonnoton – on ainoa pätevä. Kuitenkin, kuten teologi Matti Kankaanniemi osuvasti toteaa, heidän lähestymistapansa muistuttaa “tutkija-apartheidia”: he leimaavat tunnustukselliset tutkijat epätieteellisiksi ilman, että osoittavat, missä näiden metodologia epäonnistuu.

Tunnustukselliset tutkijat, kuten Robert H. Stein (Southern Baptist Theological Seminary) tai Darrell Bock (Dallas Theological Seminary), ovat tuottaneet laajasti arvostettuja teoksia, jotka läpäisevät vertaisarvioinnin ja vaikuttavat alaan. Suomessa Lars Aejmelaeus ja Janne Saarela ovat kirjoittaneet apologeettisia mutta akateemisesti huolellisia teoksia Jeesuksen ylösnousemuksesta. Theotokoin väite, että tällainen tutkimus ei ole “vakavasti otettavaa”, sivuuttaa, että tiede ei toimi ideologisilla puhdistuksilla. Kankaanniemen esimerkki osoittaa, että vertaisarvioidut julkaisut ja konferenssit ovat tieteen pelikenttä, jossa argumentit ratkaisevat, eivät tutkijan usko tai oppilaitoksen tunnustus.

Tieteenfilosofisesti Theotokoin väite kompastuu sosiaalisen identiteetin teoriaan: he luovat sisäryhmän (naturalistiset, “kriittiset” tutkijat) ja ulkoryhmän (tunnustukselliset “valetutkijat”), stereotypisoivat jälkimmäiset ja kuittaavat heidän työnsä motiivien perusteella. Tämä on samaa cherry-pickingiä, jota näimme osassa II (narsismidiagnoosi) ja osassa III (naturalistinen dogma): valitaan narratiivi, joka tukee omaa agendaa, ja sivuutetaan vastakkaiset näkökulmat. Kankaanniemi vertaa tätä Eppu Normaalin Suomi-ilmiöön: “Uraani halkeaa ja tuottaa lamppuun valkeaa, mutta millään muilla mailla kuin Suomella se ei oo riskiä vailla.” Theotokoi näkee vain oman metodinsa valona, mutta tiede kukoistaa moninaisuudesta.

Lopuksi: Tiede vai apartheid?

Jumalan synty haluaa puhdistaa tieteen tunnustuksellisista “valetutkijoista”, mutta heidän väitteensä on metodologisesti hatara, loogisesti ongelmallinen ja retorisesti besserwisser. Kankaanniemen “tutkija-apartheid” -huomatus paljastaa, että Theotokoi ei pelkää vain erilaisia tuloksia, vaan myös tieteen moninaisuutta. Tiede kukoistaa avoimuudesta, ei leimaamisesta – poikkeus vahvistaa säännön, ja tässä tapauksessa poikkeus on tiedeyhteisön rikkaus. Seuraavassa osassa pöllytämme lisää teoksen väitteitä – pysy mukana, sillä historian pöly lentää yhä!

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)