Monoamiinihypoteesi: Aivojen tanssin avain vai depression kemiallinen satu?

 

Depressio on kuin pimeä tango, joka vie miljoonat ihmiset varjojen valtaan – mutta mikä tätä tanssia ohjaa? Monoamiinihypoteesi väittää, että depression takana on aivojen kemiallinen epätasapaino: serotoniinin, dopamiinin ja noradrenaliinin puute. Tämä ajatus on muovannut masennuksen hoitoa vuosikymmenten ajan, synnyttäen SSRI-lääkkeiden (selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät) aikakauden ja lääketeollisuuden jättimäiset voitot. Mutta pitääkö hypoteesi vettä vai onko se pelkkä yksinkertaistus monimutkaisesta tanssista? Tässä analyysissä sukellan monoamiinihypoteesin syövereihin – tieteellisesti ja filosofisesti – kaivan esiin sen juuret, punnitsen näytön ja pohdin, mitä se merkitsee tiedon, vallan ja ihmisyyden kannalta.

Monoamiinihypoteesin synty ja ydin

Monoamiinihypoteesi syntyi 1960-luvulla, kun tutkijat huomasivat, että masennusoireita lievittävät lääkkeet – kuten MAO-estäjät (monoamiinioksidaasin estäjät) ja trisykliset masennuslääkkeet – lisäsivät monoamiinien (serotoniini, dopamiini, noradrenaliini) pitoisuuksia aivoissa. Joseph Schildkraut (1965) ja Alec Coppen (1967) ehdottivat, että depression taustalla on näiden välittäjäaineiden puute synapsiraoissa, erityisesti serotoniinin osalta. Hypoteesi sai tuulta purjeisiin, kun SSRI-lääkkeet, kuten fluoksetiini (Prozac), tulivat markkinoille 1980-luvulla. Niiden mekanismi – serotoniinin takaisinoton esto – näytti tukevan teoriaa: jos serotoniinia on liian vähän, sen lisääminen korjaa masennuksen.

Hypoteesin ydin on yksinkertainen: masennus on aivojen kemiallinen häiriö, ja lääkkeet palauttavat tasapainon. Tämä narratiivi on houkutteleva – se pelkistää monimutkaisen psyykkisen tilan biokemialliseksi ongelmaksi, joka on "korjattavissa". Mutta yksinkertaisuus on myös sen heikkous, kuten pian näemme.

Tieteellinen perusta: Mitä näyttö sanoo?

Monoamiinihypoteesia on testattu vuosikymmenten ajan, mutta sen tieteellinen pohja on mureneva. Tarkastellaan keskeisiä osa-alueita,

• Serotoniinitasot ja masennus: Hypoteesi olettaa, että depressiopotilailla on vähemmän serotoniinia aivoissa. Joanna Moncrieff ja kollegat (Molecular Psychiatry, 2022) tekivät kattavan meta-analyysin, joka tarkasteli serotoniinin aineenvaihduntatuotteita (esim. 5-HIAA) aivo-selkäydinnesteessä, serotoniinireseptoreiden tiheyttä (PET-kuvantaminen) ja plasman tryptofaanitasoja. Tulokset olivat selkeät: depressiopotilailla ei ole johdonmukaisesti matalampia serotoniinitasoja verrattuna terveisiin kontrolleihin. Eräissä tutkimuksissa on havaittu korrelaatio itsetuhoisuuden ja matalan 5-HIAA:n välillä, mutta kausaalisuutta ei ole osoitettu.
• Tryptofaanin depleetio: Jos serotoniini on masennuksen avain, sen vähentämisen pitäisi indusoida oireita. Tryptofaanin – serotoniinin esiasteen – depleetiokokeet terveillä ihmisillä eivät kuitenkaan aina aiheuta masennusta. Depressiosta toipuneilla potilailla oireet voivat palata, mutta tämä viittaa enemmän serotoniinin herkkyyteen kuin absoluuttiseen puutteeseen.
• SSRI-lääkkeiden teho ja aikaviive: SSRI-lääkkeet estävät serotoniinin takaisinoton välittömästi, mutta oireiden lievittyminen kestää 4–6 viikkoa. Tämä viive viittaa siihen, että teho ei johdu pelkästään serotoniinin lisääntymisestä. Uudemmat tutkimukset vihjaavat, että SSRI-lääkkeet voivat vaikuttaa tunteiden prosessointiin – esimerkiksi negatiivisten ärsykkeiden havaitseminen vähenee – pikemminkin kuin suoraan mielialaan. Lisäksi Irving Kirschin ja kollegoiden meta-analyysi (PLoS Medicine, 2008) osoitti, että SSRI-lääkkeiden teho lievissä ja keskivaikeissa depressioissa on lumelääkkeen tasolla, ja vain vaikeissa tapauksissa saavutetaan kliinisesti merkittävä ero (SMD 0.3, alle raja-arvon 0.5).
• Dopamiini ja noradrenaliini: Hypoteesi kattaa myös dopamiinin ja noradrenaliinin, mutta niiden rooli on vielä epäselvempi. Dopamiinin puute liittyy anhedoniaan (mielihyvän kokemisen kyvyttömyys), mutta korrelaatio ei ole kausaalinen. Noradrenaliinia lisäävät lääkkeet (esim. SNRI-lääkkeet) voivat lievittää oireita, mutta mekanismi on monimutkainen, ja vaikutus voi liittyä stressivasteen säätelyyn.
• Muut biologiset mekanismit: Masennuksen neurobiologia on monisyisempi kuin monoamiinit. Hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakselin (HPA) häiriöt, kuten kortisolitasojen nousu, ovat vahvasti sidoksissa masennukseen. Neuroinflammaatio – esimerkiksi kohonneet IL-6-tasot – on toinen keskeinen tekijä. Aivojen rakenteelliset muutokset, kuten hippokampuksen tilavuuden pieneneminen, liittyvät myös masennukseen. Nämä mekanismit viittaavat siihen, että monoamiinit ovat vain osa laajempaa palapeliä.

Tieteellinen kritiikki: Miksi hypoteesi ei kanna?

Monoamiinihypoteesi ei kestä kriittistä tarkastelua useista syistä:

• Yksinkertaistus: Masennus ei ole pelkkä kemiallinen häiriö. Geneettinen alttius selittää vain n. 30–40 % riskistä, ja ympäristötekijät – kuten lapsuuden traumat, krooninen stressi ja sosiaalinen eristäytyminen – ovat keskeisiä. Biopsykososiaalinen malli, joka yhdistää biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät, on selvästi realistisempi.
• Kausaalinen aukko: Korrelaatio monoamiinitasojen ja masennuksen välillä ei tarkoita kausaalisuutta. Serotoniinitasojen vaihtelu voi olla masennuksen seuraus, ei syy, tai molemmat voivat johtua kolmannesta tekijästä, kuten stressistä.
• Lääkkeiden rajat: SSRI-lääkkeiden lumelääkkeen tasoinen teho ja pitkäaikaisriskit – kuten seksuaaliset häiriöt, painonnousu ja vieroitusoireet – haastavat hypoteesin. Lisäksi lääkkeet eivät toimi kaikilla: noin 30 % potilaista ei saa vastetta.
• Vaihtoehtoiset hoidot: Psykoterapia (esim. kognitiivinen käyttäytymisterapia) on osoitettu yhtä tehokkaaksi kuin lääkehoito, ja se voi vähentää relapseja tehokkaammin. Liikunta on myös tehokas interventio, mutta se ei mahdu monoamiinimalliin.

Filosofinen tarkastelu: Tiedon ja vallan ulottuvuudet

Monoamiinihypoteesi ei ole pelkkä tieteellinen teoria – se on myös vallan väline. Tarkastellaan tätä tieteenfilosofian ja epistemologian näkökulmasta.

• Tiedehegemonia ja Thomas Kuhn: Kuhnin paradigmakäsitteen (The Structure of Scientific Revolutions, 1962) valossa monoamiinihypoteesi on psykiatrian "normaalitiedettä", joka on hallinnut masennustutkimusta vuosikymmenten ajan. Se on tarjonnut kehyksen, jossa tutkijat ja lääkärit toimivat, mutta samalla se on tukahduttanut vaihtoehtoisia malleja. Kun hypoteesi ei selitä kaikkia ilmiöitä (esim. serotoniinitasojen ristiriitaiset tulokset), se kohtaa "anomalioita", jotka voivat johtaa paradigman muutokseen – esimerkiksi kohti neuroinflammaatio- tai stressiakselimalleja.
• Vallan diskurssi ja Michel Foucault: Foucault’n vallan analyysit paljastavat, miten monoamiinihypoteesi on osa lääketieteellistä diskurssia, joka legitimoi lääketeollisuuden intressejä. Hypoteesi pelkistää masennuksen biokemialliseksi ongelmaksi, joka "ratkaistaan" lääkkeillä – narratiivi, jota lääketeollisuus on markkinoinut 1980-luvulta lähtien (Prozac oli 1990-luvulla myydyin lääke). Tämä diskurssi vahvistaa lääketieteellistä hegemoniaa, jossa potilaat nähdään "kemiallisesti viallisina" ja lääkärit "korjaajina", marginalisoiden psykologiset ja sosiaaliset näkökulmat. Kuka hyötyy? Lääketeollisuus: SSRI-lääkkeiden globaalit myynnit ovat miljardeja dollareita vuodessa.
• Epistemologinen skeptisyys: Tieto-opin näkökulmasta hypoteesi herättää kysymyksen tiedon luotettavuudesta. Jos serotoniinitasojen mittaaminen elävillä potilailla on teknisesti haastavaa (PET-kuvantaminen on rajallista), ja kausaalisuutta ei ole osoitettu, miksi hypoteesia pidetään "totuutena"? Tämä resonoi Descartesin metodisen epäilyn kanssa: meidän on kyseenalaistettava oletukset, jotka ohjaavat hoitoa, erityisesti kun ne voivat palvella kaupallisia intressejä. Hypoteesin suosio ei tee siitä totta – se voi olla vain sopiva narratiivi.
• Ontologinen kysymys: Mikä on masennus? Hypoteesi olettaa, että masennus on biologinen sairaus, mutta tämä ontologinen oletus on kiistanalainen. Onko masennus "sairaus" vai äärimmäinen reaktio elämän haasteisiin? Filosofit, kuten Ian Hacking, ovat korostaneet, että psykiatriset diagnoosit ovat sosiaalisia konstruktioita, joita muokkaavat kulttuuriset ja taloudelliset voimat. Monoamiinihypoteesi vahvistaa medikalisaatiota, mutta jättää huomiotta eksistentiaaliset ulottuvuudet – esimerkiksi Camus’n absurdin tunteen, joka voi resonoida masennuksen kokemuksen kanssa.

Historiallinen konteksti: Lääketeollisuuden varjo

Monoamiinihypoteesi ei syntynyt tyhjiössä. 1950- ja 1960-luvuilla psykiatria siirtyi psykoanalyysistä biolääketieteelliseen malliin, osin lääketeollisuuden rahoituksen tukemana. MAO-estäjät ja trisykliset lääkkeet loivat pohjan hypoteesille, mutta SSRI-lääkkeiden tulo 1980-luvulla sementoi sen. Lääketeollisuus markkinoi SSRI-lääkkeitä – kuten Prozacia – "serotoniinin puutteen" korjaajina, vaikka näyttö oli heikkoa. Tämä narratiivi oli tehokas: se yksinkertaisti masennuksen ja loi vaikutelman, että pilleri voi "parantaa" sen. Vuonna 2000 Yhdysvalloissa SSRI-lääkkeiden myynti oli 7 miljardia dollaria, ja globaalisti markkinat ovat kasvaneet. Hypoteesi on siis taloudellinen ja kulttuurinen ilmiö yhtä paljon kuin tieteellinen.

Vaihtoehtoiset mallit: Kohti monisyisempää ymmärrystä

Monoamiinihypoteesi ei selitä masennusta kokonaisvaltaisesti, mutta vaihtoehtoiset mallit tarjoavat lupaavia näkökulmia.

• HPA-akselin häiriöt: Krooninen stressi aktivoi HPA-akselin, mikä nostaa kortisolitasoja ja voi johtaa hippokampuksen atrofiaan. Tämä malli selittää, miksi stressi on masennuksen riskitekijä.
• Neuroinflammaatio: Kohonneet tulehdusmarkkerit (esim. IL-6) liittyvät masennukseen, ja anti-inflammatoriset lääkkeet voivat lievittää oireita.
• Neuroplastisuus: Masennus liittyy aivojen plastisuuden heikkenemiseen (esim. BDNF:n väheneminen), ja SSRI-lääkkeiden teho voi johtua plastisuuden lisääntymisestä, ei serotoniinista.
• Biopsykososiaalinen malli: Masennus on biologian, psykologian ja sosiaalisten tekijöiden yhteispeliä. Trauma, köyhyys ja eristäytyminen ovat yhtä merkittäviä kuin aivojen kemia.

Lopuksi: Aivojen tanssi jatkuu

Monoamiinihypoteesi on ollut psykiatrian kompassi vuosikymmenten ajan, mutta sen tieteellinen perusta on hauras. Serotoniinin, dopamiinin ja noradrenaliinin puute ei selitä masennusta kausaalisesti, ja SSRI-lääkkeiden teho on rajallinen, erityisesti lievissä tapauksissa. Filosofisesti hypoteesi paljastaa tiedon ja vallan dynamiikan: se on ollut lääketeollisuuden narratiivi, joka on vahvistanut medikalisaatiota ja marginalisoinut psykologisia ja sosiaalisia hoitomuotoja. Tieto-opin näkökulmasta meidän on oltava skeptisiä – totuus ei ole auktoriteetin sanelemaa, vaan se on kaivettava esiin.

Masennuksen tanssi on monimutkaisempi kuin monoamiinit. Tarvitsemme uusia malleja – HPA-akselin, neuroinflammaation ja biopsykososiaalisen kehyksen – jotka huomioivat aivojen, mielen ja ympäristön vuorovaikutuksen. Ehkä masennus ei ole "sairaus", joka korjataan pillerillä, vaan inhimillinen kokemus, joka vaatii kokonaisvaltaista ymmärrystä. Aivojen tanssi jatkuu – ja meidän on opittava sen rytmi, jotta voimme auttaa niitä, jotka kärsivät varjoissa.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Kriittinen analyysi depression Käypä hoito -suosituksen lääkehoito-osiosta: Onko kyseessä lääketeollisuuden tuote-esite?