Onko Tukholma-syndrooma pelkkä oppikirjamyytti?

 

Oikeuspsykologia-niminen oppikirja esittelee Tukholma-syndrooman varsin kritiikittömästi – melkeinpä todistettuna tosiasiana (s. 146-148). Panttivanki tykästyy kaappaajaansa, koska… no, koska syndrooma. Case closed.

Alkuperäinen tarina vuodelta 1973 Norrmalmstorgin pankkiryöstöstä on tunnettu: uhrit puolustivat ryöstäjiään poliisia vastaan. Termi syntyi kuitenkin poliisia avustaneen psykiatri Nils Bejerotin suusta – ilman että hän oli koskaan kunnolla haastatellut uhreja. Uhrit eivät rakastuneet ryöstäjiin. He pelkäsivät poliisia enemmän. “Syndrooma” oli kätevä selitys sille, miksi tilanne meni pieleen.

Uudemmat selitykset ovat selvästi koherentimpia ja vakuuttavampia. Ei tarvita mystistä “tunnesidettä”. Riittää tyynnyttelymalli polyvagaaliteoriasta: uhri rauhoittaa uhkaajan hermostoa selviytymisstrategiana. Tai trauma bonding – vuorotteleva pelko ja pieni armo luovat sekopäisen mutta toimivan sopeutumismekanismin. Tai pelkkä evoluution hioma rationaalisuus: kun elämä riippuu toisesta ihmisestä, aivot tekevät mitä tekevät.

Nämä mallit eivät patologisoi uhria. Ne selittävät käyttäytymisen ilman, että syytetään uhria “sairaudesta”. Tukholma-syndroomalle ei ole edes ehdotettu selkeitä diagnostisia kriteerejä. Se on populaaripsykologian lempilelu, ei tiukka psykologinen konstruktio.

Onko Tukholma-Syndrooma-nimeä kantava hypoteesi falsifioitavissa ankaran popperilaisittain? Vastaus on armoton: EI.

Hyvä tieteellinen hypoteesi tekee rohkeita, riskialttiita ennusteita, jotka voidaan kumota. Tämä “syndrooma” on löyhästi määritelty, venytettävissä mihin tahansa uhri/vallankäyttäjä-dynamiikkaan ja selittää jälkikäteen kaiken. Jos uhri kapinoi, syndroomaa ei ollut. Jos uhri myötäilee, syndrooma todistettiin. Ad hoc -selityksiä puhtaimmillaan.

Yhteenveto

Ajatus Tukholma-syndroomasta on heivattu kaatopaikalle.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)

Lue myös: Dunning-Kruger-efekti: Klassinen käyrä on tilastollinen artefakti