Laboratorio laastarissa – jatkuvatoiminen virtsa-anturi typpitaseen seurantaan (Osa I)
”Riittävän kehittynyt teknologia on erottamaton taikuudesta." -- Arthur C. Clarke
Päivää, hyvä herrasväki. 😎 Pureuduin tarkemmin aiemmassa postauksessa mainittuun mikrofluidistiikkaan typpitaseen seurannassa. Siinä puhuttiin NICU-vauvoista, mutta teknologia soveltuu tietysti kaikille. Tässä kirjoituksessa selitän kupletin juonen pääpiirteittäin.
Miten jatkuvatoiminen virtsa-anturi toimisi?
Kuvittele pieni, ihoon kiinnitettävä laastari. Sen toiminta perustuu mikrofluidistiikkaan, eli pienten nestemäärien hallittuun kuljettamiseen mikroskooppisen ohuissa kanavissa. Muutaman sentin kokoinen laastari sisältäisi oman pienen ”laboratorionsa”, joka analysoi virtsaa reaaliajassa.
Anturi toimisi seuraavien vaiheiden mukaisesti:
1. Virtsan keräys: Pieni määrä virtsaa imeytyisi jatkuvasti mikrokanaviin kapillaari-imulla, aivan kuten vesi imeytyy sokeripalaan.
2. Urean pilkkominen: Tämän jälkeen tapahtuisi itse kemiallinen analyysi. Urea hajotetaan entsymaattisesti ureaasi-nimisellä entsyymillä.
3. Kemiallinen reaktio: Tämä spesifinen entsyymi pilkkoo urean ammoniakiksi ja hiilidioksidiksi.
4. Signaalin tuotto: Syntynyt ammoniakki reagoi seuraavaksi kemiallisen ilmaisimen kanssa. Tämä reaktio tuottaa selkeän, mitattavissa olevan signaalin, kuten näkyvän värinmuutoksen. Typpiatomit paljastavat itsensä.
5. Signaalin analysointi: Laastariin integroitu pieni optinen lukija mittaisi sitten tämän värinmuutoksen voimakkuuden, joka on suoraan verrannollinen virtsan ureapitoisuuteen. Tämä tieto lähetettäisiin langattomasti päätteelle. Kehitteillä olevat teknologiat pystyvät havaitsemaan ureapitoisuuksia jopa 0,04 mg/dl tarkkuudella, mikä osoittaa menetelmän erittäin suuren herkkyyden.
On syytä huomata, että tämä ei ole vielä valmis innovaatio. Yksi suurimmista haasteista on entsyymin elinikä. Ureaasi hajoaa ajan myötä, mikä tarkoittaa, että anturin herkkyys heikkenee. Tutkijat kuitenkin kehittävät keinoja pidentää entsyymin käyttöikää, esimerkiksi kiinnittämällä se magneettisiin nanohiukkasiin, jotka mahdollistavat entsyymin vaihtamisen laastariin ilman koko anturin uusimista.
Kun meillä on luotettava mittausmenetelmä, on tiedettävä tarkalleen, mitä mitataan. Siihen pureudumme seuraavassa osassa.
Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti