Kant II

  Hyvä herrasväki, nyt hyppäämme suoraan chilimaailman syvään päätyyn. Alkuun kertaus: synnymme siis tulisen ruoan vastustajina. Se, että myöhemmin opimme rakastamaan sitä, on yksi hienoimmista esimerkeistä siitä, miten aivomme pystyvät kääntämään kivun nautinnoksi – kunhan annamme niille aikaa ja toistoa. Mutta entä kun aika ja toisto eivät enää riitä? Kun tavallinen polte tuntuu liian tuhnulta, kun endorfiini & dopamiini -vuoristorata tarvitsee entistä jyrkempiä mäkiä? Silloin astutaan chilin pimeään puoleen – sinne, missä viaton masokismi muuttuu itsetuhoiseksi käyttäytymiseksi. 😶 Ihmiskunnalla on kummallinen taipumus poltella kynttilää molemmista päistä – tarkoitan tällä sitä, että kaikkien ihmiskunnan keksimien nautintoaineiden pitkäaikaisessa käytössä raja sosiaalisesti hyväksyttävän viihdekäytön ja puhdasverisen väärinkäytön välillä hämärtyy päivä päivältä. Monet ovat nähtävästi omaksuneet syvyyspsykologi Carl Jungin mystisen tokaisun liian kirjaimellisesti: ”...

  Ensimmäinen purema polttaa. Suu huutaa: ”VAARA!”. Aivot käynnistävät hälytyksen. Mutta kun keho huomaa, ettei oikeasti tule damagea, se pumppaa sisään endorfiineja – elimistön omia onnellisuushormoneja. Ja kyytipoikana  dopamiinia . Tämä kemikaalikoktaili käynnistää vuoristoradan: tiedät, että se on turvallista, mutta keho reagoi kuin se olisi vaarallista. Psykologi Paul Rozin kutsuu tätä viattomaksi masokismiksi ( benign masochismiksi ) – me opimme nauttimaan siitä, mikä aluksi pelottaa. Tämä hedoninen takinkääntö eli kivun muuntuminen nautinnoksi tapahtuu yllättävän nopeasti. Muutaman viikon altistus riittää monille. Polte ei enää ole vihollinen – se on kikkeri . Se tekee ruoasta jännittävää. Se herättää aistit. Se luo kontrastia. Mutta entä pikku vauvat? Kontrolloiduista tutkimuksista saatu vastaus on ”clear and loud”: Pikku vauvat inhoavat tulista ruokaa from Day 1. Vauvoilla TRPV1-reseptorit (samat, jotka aiheuttavat poltteen) toimivat täydellä teholla jo s...