Onko "totuus" pelkkä illuusio? Osa 1: Klassiset totuusteoriat – toimivatko ne arjessa?

 

”Totuus on illuusio – nämä ovat pelottavia sanoja, mutta ne eivät ole pelkkiä luulotellusti ylijännittyneen ajattelijan [Nietzsche] sanoja ja sanontatapoja vaan ehkä jo historiaa, todellisinta historiaa, eikä vain eilisestä lähtien eikä vain huomenna. – Martin Heidegger, Nietsche 1

“Mitä on totuus?” kysyi Roomalainen prokuraattori Pontius Pilatus Jeesukselta lähes 2000 vuotta sitten. Sen jälkeen hän käveli ulos vastausta odottamatta. Kysymys jäi kaikumaan.

Nietzsche radikalisoi kysymyksen myöhemmin: totuutta ei ole vain vaikea löytää – se on pohjimmiltaan illuusio, ihmismielen luoma kätevä fiktio, jonka olemme unohtaneet olevan fiktiota. Väite voi vaikuttaa ensinäkemältä järjettömältä tai nihilistiseltä. Eikö totuus ole juuri se, mihin meidän pitäisi pyrkiä?

Ennen kuin hyppäämme Nietzschen (ja Heideggerin) kanssa syvään päätyyn, pureudumme lyhyesti perinteisiin totuusteorioihin. Näitä ei kannata tyrmätä – ne ovat fiksuja työkaluja, jotka toimivat monissa tilanteissa erinomaisesti. Mutta niihin liittyy myös rajoituksia, jotka on syytä tiedostaa.

Korrespondenssi- eli vastaavuusteoria

Mitä se sanoo? 

Väite on tosi, jos se vastaa todellisuutta. Totuus on kuin peili: se heijastaa maailmaa sellaisena kuin se on.

Esimerkkejä

”Lämpötila tässä huoneessa on 22 astetta.” Mittaamme lämpömittarilla – tulos 22 astetta, joten väite on tosi. Tai: ”Suomi itsenäistyi 1917.” Historiallinen fakta pitää paikkansa. Tiede ja oikeuslaitos nojaavat vahvasti tähän teoriaan.

Missä se ontuu? 

Entä kun emme pääse ”todellisuuteen” suoraan kiinni? Miten mittaat, vastaako lause ”tämä taideteos on kaunis” todellisuutta? Tai historialliset tulkinnat, joissa samat faktat voidaan nähdä eri tavoin? Tai kvanttifysiikan tasolla, jossa havainnoija vaikuttaa havaittuun? Korrespondenssi olettaa pääsyn ”puhtaaseen” todellisuuteen, johon ei aina päästä käsiksi.

Kant ja korrespondenssiteoria

”Mitä on totuus? Totuuden nominaalimääritelmä, nimittäin että se on kognition [tiedostuksen] ja tämän kohteen vastaavuutta, otetaan tässä annettuna ja oletettuna, mutta haluamme tietää, mikä on jokaisen kognition totuuden yleinen ja varma kriteeri”, Kant kirjoittaa Puhtaan järjen kritiikissä (s. 86–87).

Hän jatkaa hieman myöhemmin: ”Jos totuus on kognition ja sen kohteen vastaavuutta, niin totuuden pitää erottaa tämä kohde muista, sillä kognitio on epätosi, mikäli se ei vastaa kohdetta, johon se kohdistuu, vaikka se sisältäisikin jotain, mikä voisi päteä muihin kohteisiin. Totuuden yleinen kriteeri olisi nyt se, että joka pätisi kaikkiin kognitioihin tekemättä eroa niiden kohteiden välillä. On kuitenkin selvää, että kun siitä abstrahoidaan kaikesta kognition sisällöstä (suhteessa kognition objektiin) ja kun totuus koskee juuri tätä sisältöä, niin on täysin mahdotonta ja mieletöntä perätä tämän kognitioiden sisällön totuuden tunnusmerkkiä. [...] Koska edellä on jo nimetty kognition sisältö sen materiaksi [sisällöksi], niin on sanottava, että materian suhteen kognition totuudelta ei voi vaatia mitään yleistä tunnusmerkkiä, sillä se on ristiriitaista.”

 Yhteenveto Kantin pointista:

• Muodolliselta kannalta (logiikan analytiikka) totuudelle on kriteereitä: väitteen täytyy olla johdonmukainen ja sisäisesti ristiriidaton (koherenssin puoli).
• Materiaaliselta (sisällölliseltä) kannalta yleistä, kaikkiin tapauksiin soveltuvaa totuuden kriteeriä ei voi olla olemassa ilman ristiriitaa. Totuuden arviointi vaatii aina yhteyttä konkreettiseen objektiin ja aistihavaintoon – ei pelkkää yleistä kaavaa.

Koherenssi- eli yhteneväisyysteoria

Mitä se sanoo? 

Väite on tosi, jos se sopii yhteen laajempaan uskomusverkostoomme ilman ristiriitoja. Totuus on kuin palapelin pala – sen täytyy sopia kokonaisuuteen.

Esimerkkejä

Lääketieteessä tai oikeudessa: uusi todistusaineisto hyväksytään, jos se ei romuta koko aiempaa todistusketjua vaan täydentää sitä. Tai filosofiassa: yksittäinen etiikan periaate on ”tosi”, jos se sopii yhteen muiden eettisten periaatteiden kanssa.

Missä se ontuu? 

Suljettu uskomusjärjestelmä voi olla täysin koherentti, mutta silti tyystin väärässä. Esimerkiksi salaliittoteoriat ovat usein sisäisesti johdonmukaisia, mutta niillä ei ole välttämättä ole kosketuspintaa todellisuuteen. Tai keskiaikainen maailmankuva, jossa kaikki sopi yhteen – kunnes Galilei tuli ja sotki paletin. Koherenssi takaa johdonmukaisuuden, mutta ei välttämättä yhteyttä ulkomaailmaan.

F. H. Bradley ja koherenssiteoria

”Yksittäinen väite ei voi olla tosi itsessään, vaan ainoastaan siinä määrin kuin se sopii yhteen ja vahvistaa laajempaa, sisäisesti johdonmukaista kokonaisuutta”, toteaa F. H. Bradley teoksessaan Appearance and Reality (1893/1897; vapaa parafraasi). Voit ladata sen ilmaiseksi täältä.

Pragmatistinen totuusteoria

Mitä se sanoo?

Tosi on se, mikä toimii käytännössä, mikä on hyödyllistä, mikä edistää elämää, ongelmanratkaisua tai kokemuksen rikastumista. Totuus ei ole staattinen, vaan dynaaminen.

Esimerkkejä 

Lääkärin diagnoosi, joka johtaa potilaan parantumiseen, on ”tosi” siinä mielessä, että se toimii. Tai tieteellinen teoria, joka ennustaa ja mahdollistaa teknologian kehityksen (esim. kvanttifysiikka puhelimessasi). Arkielämän ohjenuora ”ole rehellinen” on totta, koska se yleensä rakentaa luottamusta ja parempia suhteita.

Missä se ontuu? 

Hyödyllinen valhe voi ”toimia” lyhyellä tähtäimellä (esim. diktaattorin propaganda, joka pitää yhteiskunnan kasassa). Tai: onko totuus vain sitä, mikä tuntuu hyvältä juuri nyt? Se voi tehdä totuudesta liian subjektiivisen ja lyhytnäköisen.

William James ja pragmatistinen totuusteoria

Jos haluat syventyä aiheeseen, suosittelen William Jamesin klassikkoteosta Pragmatism (1907). Suomenkielinen käännös on ladattavissa ilmaiseksi täältä.

Lopuksi

Nämä teoriat eivät ole toistensa vihollisia. Usein käytämme niitä vuorotellen eri konteksteissa. Ne antavat meille työkaluja, joilla navigoimme maailmassa.

Mutta entä jos totuus ei olekaan mikään näistä – ei peili, ei palapeli, ei työkalu – vaan jotain syvempää, tai kenties jotain, mitä emme voi koskaan omistaa?

Siitä seuraavassa osassa: Nietzschen radikaali hyökkäys totuutta vastaan ja miten Heidegger sitä tulkitsee. Pilatuksen kysymys saa aivan uuden painon.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)