Puuttuva kontrafaktuaali – miksi rekisteritutkimus ei kykene ratkaisemaan transhoitokiistaa

 

Suomalaista transtutkimusta kritisoidaan maailmalla (esim. Banos et al. 2026) – ja kritiikin terävin kärki voidaan tiivistää kolmeen lauseeseen.

1. Mallinnus ei korjaa valikoitumisharhaa

Vaikka rekisteriaineistosta voi laskea, paljonko hoitoa saaneet käyttävät psykiatrisia palveluita verrattuna vertailuryhmään, mikään tilastollinen malli ei tässä asetelmassa pysty erottamaan hoidon vaikutusta siitä tosiasiasta, että hoitoon päätyneet olivat jo lähtökohtaisesti huomattavasti sairaampia. Vertailuryhmä – ne, jotka eivät saaneet lääketieteellisiä hoitoja – on aivan eri väestö: lievempää dysforiaa, erilaisia identiteettipolkuja, vähemmän psyykkistä kuormaa. Tällöin ”ei merkitsevää eroa” tarkoittaa vain sitä, ettei tutkimus kykene osoittamaan vaikutusta, ei sitä, ettei sellaista ole.

2. Palvelujen käyttö ≠ mielenterveys

Kun psykiatrinen sairastavuus mitataan käynneillä ja resepteillä, hoitoa saava nuori näyttää helposti huonompivoivalta juuri siksi, että hän on hoitojärjestelmässä kiinni. Tällainen mittari ei kuitenkaan ole pätevä kuvaamaan hoidon vaikuttavuutta, vaan sekoittaa sairastavuuden ja hoitoon pääsyn.

3. Tulosten tulkinta on ylitulkintaa

Vastineessa ”Concerns Regarding Data Modelling and Interpretation in Ruuska et al.” kiteytyy viesti: tutkimus on rakennettu ja tulkittu tavalla, joka antaa ymmärtää hoidon olevan hyödytöntä, vaikkei aineisto anna siihen minkäänlaista mandaattia. Kyseessä on klassinen tapaus, jossa absence of evidence esitetään evidence of absence -päätelmänä.

Kriitikot eivät siis sano, että hoidot varmasti auttavat. He sanovat, ettei tämän tutkimuksen pohjalta voida vetää johtopäätöksiä suuntaan eikä toiseen.

Analyysitason nosto – rekisteritutkimuksen umpikuja ja tulkintojen politiikka

Nostetaan katse parista vastineesta koko tämän tieteellisen debatin pohjarakenteisiin. Riippumatta siitä, kumman osapuolen lopputulemaa sympatisoi, on todettava ääneen se, mistä harva tässä kiistassa puhuu:

Rekisteritutkimus ei voi koskaan vastata kysymykseen, parantaako sukupuolenkorjaushoito mielenterveyttä – ja juuri siksi siitä on tullut niin täydellinen poliittinen ase molemmille leireille.

Miksi? Koska satunnaistetun kokeen puuttuessa emme pääse käsiksi siihen kontrafaktuaaliin, mitä hoitoa saaneille olisi tapahtunut ilman hoitoa. Rekisteriaineistosta voimme vain havainnoida, että hoitoa saaneet voivat edelleen huonosti – mikä on aivan odotettavissa, koska he olivat valikoituneet hoidon piiriin juuri siksi, että he voivat erityisen huonosti. Kysymys, joka jää aina vaille vastausta, on: olisiko heidän vointinsa ilman hoitoa ollut vielä huonompi? Tätä rekisteri ei kerro.

Tästä umpikujasta seuraa se, että sama aineisto puhuu täysin eri kieltä riippuen siitä, kuka sitä tulkitsee. Samat käyrät ja p-arvot näyttävät toiselle todisteelta hoidon tehottomuudesta, toiselle merkiltä siitä, ettei tutkimus kykene mittaamaan haluttua ilmiötä. Vastineet eivat ole ainoastaan metodologista kritiikkiä, vaan ne paljastavat, miten tieteen sisällä kamppaillaan siitä, millaista evidenssiä tarvitaan poliittisten päätösten tueksi.

Tässä piilee analyysini itsenäinen, ideologioista riippumaton ex cathedra -tuomio: kiista ei ole hoidoista, vaan siitä, millä perusteella tieteellinen epävarmuus käännetään hoitopolitiikaksi. Jos katsomme riittäväksi näytöksi ankarasti kontrolloidun satunnaistetun kokeen, meillä ei ole eikä tule koskaan sitä olemaan (eettisistä syistä). Jos taas hyväksymme rekisteritutkimusten havainnot todisteiksi, olemme menetelmällisesti sokeassa pisteessä, jossa sekoittuminen ja valikoituminen tekevät lähes mistä tahansa tuloksesta epäluotettavan.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)