Paavali ristillä – Nietzsche ja kristinuskon suuri väärennös (Osa I)

 

Parin kuukauden tauon jälkeen palasin Heideggerin Nietzsche-niteiden pariin. Blogistani löytyy useita pätkiä liittyen erityisesti totuusteorioihin. Nietzsche siis väitti, että ”totuus” on illuusio. Tuo kuulostaa ensikuulemalta tyystin absurdilta väitteeltä, mutta kupletin juoni selvinnee, jos kaivat esiin nuo parin-kolmen kuukauden takaiset pätkät.

Mutta nyt ollaan eri juttujen parissa. Nietzsche I:n sivulla 335 silmääni pisti kohta, jossa Nietzsche luonnehtii "ensimmäisiä kristittyjä" heikoiksi, tyhjiksi ja sairaalloisiksi – ihmisiksi, jotka eivät kykene kohtaamaan elämän ankaruutta ja siksi tarttuvat lohduttavaan oppiin. Tämä johdatti minut pohtimaan Nietzschen radikaaleinta väitettä: sitä, että Jeesus ei ollutkaan kristinuskon perustaja. Koko uskomusjärjestelmä on Paavalin nerokas mutta pohjimmiltaan kaunainen keksintö. Katsotaanpa, mitä Nietzsche tarkkaan ottaen väittää – ja kestääkö hänen argumenttinsa happotestin. 😎

Jeesus "evankeliumina" – käytäntö, ei oppi

Nietzschen mukaan Jeesus ei ollut kristinuskon perustaja. Hän ei saarnannut oppia, ei vaatinut uskoa eikä perustanut kirkkoa. Jeesus oli "vapaa henki", jonka ydin oli puhtaasti käytännössä: hän eli välittömästi sisäistä rauhaa, ei tehnyt vastarintaa eikä tuominnut ketään. "Jumalan valtakunta" ei ollut tuonpuoleinen paikka, vaan sisäinen tila, joka toteutui tässä ja nyt. Jeesuksen elämä itsessään oli se "hyvä sanoma" – ei mikään opinkappale.

Nietzsche tiivistää tämän Antikristus-teoksessaan:"Todellisuudessa oli vain yksi kristitty – ja hänkin kuoli ristillä." Tällä hän tarkoittaa, että Jeesus oli ainoa, joka todella eli sitä elämää, jota hän opetti. Kaikki muut "kristityt" ovat jotain aivan muuta – he ovat oppineet uskomaan, eivät elämään.

Seuraavassa osassa opimme, että Nietzsche kuvaili Paavalia ”dysangelistiksi”.😶

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)