SUPEANALYYSI – The Truth, the Whole Truth and Nothing but the Truth: Insuliinin Nobel-palkinto ja historian oikaisemisen rajat (Osa II)

 

Pieni suunnitelman muutos: Osa I:ssä luvattu "yllätysnimi" ei ilmesty vielä tässä osassa. Se ansaitsee oman käsittelynsä – ja se tulee Osa III:ssa. Sitä ennen on kuitenkin purettava se rakenteellinen harha, joka tekee koko kiistasta ymmärrettävän: miksi juuri tämä palkinto jakoi työryhmän niin syvästi, ja miksi Macleodin rooli on ollut niin helppo typistää olemattomaksi.

"Tämä pieni kirja on suuri sodanjulistus." Nietzsche tiesi, mistä puhui. 😎 Ja jos Osa I oli sodanjulistus sille tarinalle, jonka Frederick Banting (kuvassa) kirjoitti ja jonka populaarihistoria otti vastaan lähes kritiikittä, tämä osa on sodanjulistus sille hiljaisuudelle, joka jäi tarinan ulkopuolelle. Se ei kohdistu Macleodiin – Macleodin rehabilitointi on jo alkanut, ja se on oikeutettua. Se kohdistuu siihen, mitä edes "Toronton neljä" ei kata.

Miksi insuliini oli enemmän kuin lääke

Jotta palkinnonjakoon liittyvä raivo ei jäisi pelkäksi henkilögalleriaksi, on palautettava mieleen, mitä insuliini käytännössä teki. Tyypin 1 diabetes oli ennen insuliinia käytännössä kuolemantuomio: 50 % potilaista kuoli 20 kuukauden kuluessa diagnoosista ja alle 10 % eli viittä vuotta pidempään. Ainoa hoito oli äärimmäinen ruokarajoitus, joka usein merkitsi lapsipotilaiden kirjaimellista nälkään kuolemista. Tammikuussa 1922 14-vuotias Leonard Thompson sai ensimmäisenä ihmisenä insuliinipistoksen. Hän painoi noin 30 kiloa ja oli jo hyvin lähellä diabeettista koomaa. Hän virkosi – ja eli vielä 13 vuotta, kunnes kuoli keuhkokuumeeseen 27-vuotiaana.

Tämä yksittäinen tapaus tiivistää koko palkinnon merkityksen. Insuliini ei ollut tilastollinen parannus vaan yksittäisen kuolemaan tuomitun lapsen palauttaminen elävien kirjoihin. Juuri siksi kysymys siitä, ketä palkinto kiittää, ei ollut pelkkä akateeminen kuriositeetti. Se oli kysymys siitä, kenen nimi jäisi historiankirjoihin niiden diabeetikkolasten pelastajana, jotka olivat muutoin kuolleet nälkään tai koomaan. Bantingin raivo Macleodia kohtaan ei ollut pelkkä henkilökohtainen katkeruus – se oli kamppailu siitä, kuka saa omistaa pelastuksen narratiivin.

Macleod ei vain lainannut laboratoriota – hän johti tutkimusta

Populaarihistorian sitkein virhe on kuvata Macleod joko "mieheksi, joka lainasi tilat" tai "sattumalta palkituksi laitoksen johtajaksi". Molemmat ovat historiallisesti harhaanjohtavia, ja jälkimmäinen on erityisen kummallinen siksi, että Nobel-komitea ei valinnut Macleodia virka-aseman perusteella.

Nobel-komitean asiantuntijalausunto totesi, että vaikka aloite oli Bantingin, "Macleodin ohjaava käsi auttoi Bantingin ideaa saavuttamaan niin onnellisen huipentuman". Tämä ei ole tulkinta vaan komitean oma perustelu. Macleodin itsenäisin tieteellinen kontribuutio oli kala-insuliinikoetta koskeva ratkaiseva todiste. Koska eräillä kaloilla haiman endokriininen ja eksokriininen osa ovat anatomisesti erillään, Macleod pystyi osoittamaan, että juuri Langerhansin saarekkeet – eivät eksokriininen haima – olivat insuliinin lähde. Tämän on katsottu vaikuttaneen keskeisesti hänen valintaansa Nobel-palkinnon saajaksi. Historioitsijat ovat usein kuvanneet kala-insuliinitutkimusta "turhaksi sivuradaksi", mutta Wright ja Gale osoittavat, että se oli rohkea yritys ratkaista todellinen ongelma: naudan haimasta saatavat insuliinimäärät olivat vuonna 1922 niin pieniä, ettei niillä olisi koskaan voitu hoitaa kaikkia potilaita.

Löydön jälkeen Macleod toimi käytännössä koko hankkeen "managing directorina" – hän johti tuotannon käynnistämistä, kliinisten kokeiden organisointia, yhteistyötä Eli Lillyn kanssa sekä patentointia ja lisensointia. Ja ratkaiseva ele: hän jakoi oman Nobel-rahapalkintonsa James Collipin kanssa, aivan kuten Banting jakoi omansa Bestin kanssa. Tämä on vaikeasti sovitettavissa "kunnian varastamisen" narratiiviin. Jos Macleod olisi ollut kylmä opportunisti, miksi hän olisi luopunut puolikkaastaan miehelle, jonka panos oli kiistatta välttämätön mutta jonka nimeä palkinnossa ei mainittu?

Jatkuu.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)