Chilin maailman valloitus: Miten pieni punainen marja muutti maailman – ja miksi me yhä himoitsemme poltetta (Osa II)

 

Ensimmäinen purema polttaa. Suu huutaa: ”VAARA!”. Aivot käynnistävät hälytyksen. Mutta kun keho huomaa, ettei oikeasti tule damagea, se pumppaa sisään endorfiineja – elimistön omia onnellisuushormoneja. Ja kyytipoikana dopamiinia. Tämä kemikaalikoktaili käynnistää vuoristoradan: tiedät, että se on turvallista, mutta keho reagoi kuin se olisi vaarallista. Psykologi Paul Rozin kutsuu tätä viattomaksi masokismiksi (benign masochismiksi) – me opimme nauttimaan siitä, mikä aluksi pelottaa.

Tämä hedoninen takinkääntö eli kivun muuntuminen nautinnoksi tapahtuu yllättävän nopeasti. Muutaman viikon altistus riittää monille. Polte ei enää ole vihollinen – se on kikkeri. Se tekee ruoasta jännittävää. Se herättää aistit. Se luo kontrastia.

Mutta entä pikku vauvat? Kontrolloiduista tutkimuksista saatu vastaus on ”clear and loud”: Pikku vauvat inhoavat tulista ruokaa from Day 1.

Vauvoilla TRPV1-reseptorit (samat, jotka aiheuttavat poltteen) toimivat täydellä teholla jo syntymästä lähtien. Kun heille annetaan edes pieniä määriä kapsaisiinia tai muuta tulista makua, reaktio on välitön, voimakas ja tyystin negatiivinen: kasvojen vääristyminen, itku, sylkeminen ja selvä aversion eli vastenmielisyyden ilmaisu. Se ei ole makuasia – se on puhdas kipusignaali. Pikku vauvojen aivot eivät vielä osaa tulkita poltetta “turvalliseksi vaaraksi”, koska viaton masokismi vaatii oppimista ja kokemusta.

Klassiset havainnot sekä myöhemmät tutkimukset vahvistavat tämän: alle 4–5-vuotiaat lapset – jopa tulisissa kulttuureissa kasvaneet – hylkivät chiliä voimakkaasti. Mieltymys kehittyy vasta myöhemmin toistuvan altistuksen myötä, kun aivot oppivat yhdistämään poltteen endorfiini- ja dopamiinipalkintoon. Vauvoilla ei tästä syystä vielä tapahdu hedonista takinkääntöä.

Synnymme siis tulisen ruoan vastustajina. Se, että myöhemmin opimme rakastamaan sitä, on yksi hienoimmista esimerkeistä siitä, miten aivomme pystyvät kääntämään kivun nautinnoksi – kunhan annamme niille aikaa ja toistoa.

Anssi H. Manninen (aka ”Kant II”)